Star One - Victims of the Modern Age (2010)

Arjen Anthony Lucassen kävi vuoden 2010 paikkeilla syvällä masennuksen pohjamudissa. Osaltaan tämä näkyi jo Ayeronin 01011001 -levyllä, joka oli huomattavasti synkempi (tupla)kiekko kuin vaikkapa The Human Equation tai jopa Lucassenin projekteista metallisimman, Star Onen, esikoislätty Space Metal. Silti se oli linjassa aiempien Ayreon-tuotosten kanssa ja samalla, omaan makuuni, paras Lucassenin levyistä siihen saakka. Ennen Star Onen puoleen palaamista hän teki levyn ja kiertueen (korjatkaa, jos olen väärässä) Guilt Machine -prokkiksen kanssa, josta hän ei kuulema muista mitään. Sen jälkeen hän alkoi työstää uutta musiikkia, koska siinä hän on maailman huippua ja hänellä on taattu fanikunta ja rahaakin taitaa virrata sisään - huolimatta siitä, että herran pään sisässä kyti melkoinen kurimus.

Victims of the Modern Age on makuuni paras Lucassenin kaikista levyistä, jotka olen tähän mennessä löytänyt. Se on synkkä, raskas, groovaava, tunnelmallinen ja pirullisen oivallinen, kaikin puolin. Jo pelkästään solistikatras - Russel Allen, Damien Wilson, Floor Jansen ja Dan Swanö - takaa kovatasoisen kiekon, mutta kun kappalemateriaali on huipussaan, eihän siinä valitella sovi. Digital Rain, Earth That Was, Cassandra Complex sekä päräyttävä päätösraita, joka (kuten leffa, johon se pohjaa) patistaa filosofiseen pysähtymiseen, It All Ends Here ovat niin hienoja sävellyksiä, että jo yksi näistä olisi melkein millä tahansa muulla levyllä kohokohta, mutta täältähän niitä löytyy useita. Ja kun ne vielä tulkitaan niin upeasti, kuin tällaiselta katraalta odottaa sopii, eipä siinä juuri voi muuta kuin diggailla. En usko että kovin moni solisti voisi vetää näitä biisejä yhtä upeasti kuin valittu kvartetti - siis, jumalauta miten upeasti Russel Allen vetää Earth That Wasin, ei mitään rajaa!

Kuten aiemmalla Star One -levyllä, myös Victims of the Modern Agella kappaleiden aiheet ja sanoitukset vedetään scifistä, klassisemmasta tai vähän epätavallisemmasta. Digital Rain liittyy The Matrixiin, Victims of the Modern Age Kellopeli appelsiiniin, Cassandra Complex 12 apinaan, It All Ends Here Blade Runneriin ja niin edelleen. Vaikka kappaleet on mahdollista kuunnella ilman tietämystä mainituista leffoista, monet viittauksista lyriikoissa jäävät etäisiksi ja, täten, lyriikat saattavat haiskahtaa typeriltä. Siispä määrään kaikille levystä kiinnostuneille scifi-kuurin, jonka myötä Victims of the Modern Age avaa loput salansa.

Kuten lienee sanomattakin selvä, levy on todella synkkä. Paljon synkempi kuin mikään, mitä Lucassen on aiemmin tai sittemmin tehnyt. Örinää on myös melkoisesti, joskin enemmän mausteena kuin varsinaisena instrumenttina. Äänimaailma on paksu, painostava ja perkeleellisen hieno. Sanoitukset pyörivät lähinnä dystopioiden ympärillä. Kaikki tämä heijastelee, uskoisin, Lucassenin mielenmaisemaa levyn tekemisen aikoihin. Mikään hyvänmielenlevy Victims of the Modern Age ei totisesti ole, vaikka sitä kuunnellessa ei voikaan olla virnistelemättä, niin kova se on. Synkkyydestä huolimatta - tai juuri siitä johtuen - Star Onen kakkoskiekko on oma suosikkini Lucassenin tähänastisesta tuotannosta. Olen valmis luovuttamaan tuon tittelin Ayreonin tulevalle levylle (nimeltään The Source, jos joku ei ole kuullut), kunhan se on parempi, tietenkin: jos solistikattaus antaa mitään osviittaa, hyvältä näyttää. Mikään levy, jossa laulavat Russel Allen, Floor Jansen, Hansi Kürsch, Tobias Sammet, James LaBrie, Simone Simmons ja muita helvetin kovia tulkitsijoita, ei vain voi olla susipaska.

Ei, mä en yleensä antaudu hypelle. Nyt en vaan voi mitään.