Amon Amarth - Surtur Rising (2011)

Tiedätkö, mikä helpottaa näiden tekstien tekemistä? Se, että valikoin oikean levyn - tai, ainakin, että käsitän virheeni ennen kuin alan kirjoittaa tekstiä ja mietin, että eikös tämä ole jo tullut sanottua joskus... Perkele, taisi olla ensimmäinen kerta, ainakin ensimmäinen kerta toviin. Tuli taas hiukan typerä olo - ei sinänsä mitään uutta, mutta kuitenkin...

Ei, ei vieläkään lähde tämä Amon Amarth -touhu. Ja minulla on (jostakin saatu/omittu) Amon Amarth -huppari parhaillaan päällä. Yhtyeen musiikki on aina tuntunut liian keskinkertaiselta ollakseen koukuttavaa ja gimmick (tai USP, unique selling point) liian kevyt ollakseen kiinnostava. Melodöödistä tehdään joka suunnalla, toisinaan paremmin ja usein huonommin, joten Amon Amarthin pitäisi tehdä paljon parempaa musiikkia ollakseen silmissäni melko överin asemansa ansainnut porukka. Koko viikinkitematiikkakin on imetty kuiviin joskus vuoden 2006 ja 2011 välillä, kenties aiemmin. Vaikka olen yrittänyt etsiä käsiini yhtyeen kehutuimpia ja varhaisempia levyjä, gimmick ja musa ovat jääneet vaisuiksi.

Surtur Rising ei tee poikkeusta. Se on tasapaksuudessaan tylsä levy, jota Johan Heggin tyylikäs örinä ei pelasta. Se vain on. Siinä missä Twilight of the Thunder Godilta ja Versus the Worldilta löysin hyviä biisejä - ei montaa, mutta muutaman nyt ainakin - niin Surtur Rising tarjoaa vain Amon Amarth -kaavalla rakennettuja Amon Amarth -biisejä, jotka olen kuullut jo ennen kuin olen niitä kuunnellut. Ainoa yhtään mielikuvitustani kutkuttava ralli on Destroyer of the Universe, mutta pelkästään vahvan kertosäekoukkunsa takia. Mikään ei tunnu yllättävän minua tällä levyllä. Viimeistään tässä vaiheessa urakehitystään, fanienkin on täytynyt käsittää, että nämä svenssonit tallovat nyt samoja polkuja, koska eivät osaa/halua/uskalla/mitäikinä astua niiden askelmerkkien ulkopuolelle. Enkä vieläkään tarkoita sitä, että homman pitäisi muuttua jokaisella levyllä tyystin erilaiseksi, mutta on silti olemassa keskitie kaavoihin jämähtämisen ja innovaation innovaation itsensä takia välillä.

Ja ennen kuin joku tivaa vastausta itsestäänselvään kysymykseen, ei, en ole hankkinut tätä levyä itse, vaan tyttöystäväni toi tämän mukanaan, kun muutimme yhteen. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Edellinen tyttöystäväni osti Surtur Risingin spesiaaliversion, jonka mukana tuli älytön minipatsas; nykyinen tyttöystäväni vain omisti tämän kiekon. Nyt, jos sallitte, kuuntelen jotakin kiinnostavampaa.