Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.

Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us (2011)

Paluu Bob Dylan -kuurin jälkeen melkoisesti tutummille vesille, vaikka bändi ei olekaan ennestään tuttu. Ghost Brigadesta oli paljon juttua vuoden 2010 molemmin puolin, kun bändin kakkos- ja kolmoslevyt (Isolation Songs ja Until Fear No Longer Defines Us eli UFNLDU) herättivät ihastusta. Muistan, että bändistä puhuttiin paljon, mutta jostakin syystä tutusmiseni jäi pintapuoleiseksi eli muutamaan taustalla pyöräytettyyn kirjastolainaan. Huterien muistikuvien perusteella nappasin UFNLDU:n hyllyyni, koska ajattelin myös Insomniumia fanittavan paremman puoliskoni pitävän Ghost Brigadesta ja, kuten tavallista (ha-ha), en ollut väärässä.

Ghost Brigadea tuntemattomille bändin soundia voisi kuvailla Katatonian ja Insomniumin välimalliksi: toisaalta etenkin riffittelyn tyylissä ja sen yhdistämisessä örinään on melkoisesti insomnium-tyylistä melankoliaa, mutta koska vähäeleiset puhtaat laulut ja akustiset tunnelmoinnit ovat niin merkittäviä siivuja kokonaisuutta, Katatonia-rinnastus tulee mieleen välittömästi. Bändin genrerunkkausmääritelmä Metal-Archives.comissa kertoo paljon soundin vaikeasta kuvaamisesta: melodic death/doom metal, depressive rock, post-metal. Eli Insomniumia veivaamassa Katatoniaa tai Katatoniaa rönsyilemässä Insomniumin tontille tai jotain aivan muuta. Yhtä kaikki: tyyli on hyvä, vähäeleinen ja rankka olematta alleviivatun korostetusti kumpaakaan. Biisit ovat pitkiä ja hidasliikkeisiä olematta tylsiä - sanoin paremmalle puoliskolle ensikuuntelun aikana toisen biisin (Clawmasterin) loppuessa, että olipahan muuten perkeleen hyvä biisi. Eikä loppulevy heikkene, vaan esimerkiksi kuin huomaamatta melkein yhdeksän minuuttia kestävä Breakwater lähentelee jo neroutta.

Tunnin kesto on siinä ja siinä, että onko se liikaa, mutta en kyllä keksi äkkiseltään ainuttakaan biisiä, jonka tohtisin kokonaisuudesta viipaloida pois. UFNLDU on yksinkertaisesti hyvä levy - ei ehkä mestariteos, mutta ei kovin kaukanakaan. Ainoa isompi nurinani liittyy solisti Manne Ikosen puhtaiden laulujen laatuun: ne kyllä sopivat soundiin, mutta ääni vaikuttaa sen verran koulimattomalta, että voin vain spekuloida kuinka laulutunneilla käyminen olisi petrannut tulkintaa entisestään. Tämäkin on varsin pieni miinus, koska laulu ei kertaakaan tunnu riittämättömältä - jos se nyt ei ole optimaalista, ei se tee siitä väistämättä huonoa. Lyriikoihin kun saisi vielä lisää sitä Insomniumilla loistavaa runollisuutta, niin ai että. Seuraavaksi tarvitsen hyllyyni ainakin Isolation Songsin sekä, aikanaan, viimeiseksi (?) jääneen IV - One With the Stormin. Ja miksei myös esikoisen, Guided by Firen.

Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva Highway 61 Revisited on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani The Times They Are A-Changin'iin, huomaan selvän tasoeron Highway 61 Revisitedin eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin TTTAAC, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini TTTAAC:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia Highway 61 Revisitedin.

Highway 61 Revisited alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, Like a Rolling Stonella. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. Like a Rolling Stone ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä Tombstone Blues, Highway 61 Revisited että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen Desolation Row ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus Like a Rolling Stone.

Kokonaisuutena Highway 61 Revisited on paljon TTTAAC:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä TTTAAC ei kestä kokonaisuutena, Highway 61 Revisited vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten Desolation Row'n paatoksellisuus rinnastuu Highway 61 Revisitedin grooveen. Silti Highway 61 Revisited ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi Queen Jane Approximately jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin Desolation Row kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.

Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova Things Have Changed, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.

Stam1na - Taival (2018) & Deicide - Overtures of Blasphemy (2018)

Edellisessä blogitekstissä niputin kimppaan kaksi minulle uutta bändiä uusien levyjensä tiimoilta. Tässä tekstissä käsittelen myös kahta uutta levyä, mutta bändit ovat tuttuakin tutumpia: Stam1nalta omistan kaikki kiekot, Deicideltä melkein kaikki (kaikki relevantit ainakin). Molempia bändejä kuvaa myös se, että olen menettänyt mielenkiintoni heidän heikompiin levyihinsä tällä vuosikymmenellä ja etenkin Deiciden edellisestä aidosti hyvästä tuotoksesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Levyjä yhdistää tämän lisäksi se, että ne ovat parempia kuin odotin tai pelkäsin: ne ovat bändiensä pirteimpiä levyjä aivan liian pitkään aikaan.

Stam1nan Taival on monipuolisin ja henkilökohtaisin Stam1na-kiekko koskaan; samalla sen kappalemateriaali on kautta linjan laadukasta. Ne tavanomaisemmat Stam1na-rallit a'la Solar, Enkelimurskain, Elämänlanka ja Kaikka-biisi Sudet tulevat ovat niin taattua laatua, että bändi ei ole vielä moisten kanssa pahasti korpeen haksahtanut. Niiden sijaan levyn varastavat ne oudot ja kokeelliset biisit - Anna Erikssonin kanssa duetoitu Gaian lapsi, kolmesta osiosta ja noin kymmeneen minuuttiin venyvä Metsästäjä sekä esimerkiksi pakolaislapsen näkökulmasta kerrottu Merivälimatka ovat jotakin sellaista, mitä Stam1nalta on ja ei ole kuultu aiemmin. Ne tunnistaa kyllä lemiläisten perseilyksi, mutta silti niitä ei voi suoraan rinnastaa mihinkään yhtyeen aiempaan settiin. Levyn yleisilme on myös varsin popahtava ja tarttuva, mitä en pidä huonona asiana, vaan pelkkänä kuvauksena. Minulla on monien edellisten Stam1na-kiekkojen kanssa ollut sama kaava: aluksi olen innoissani niistä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa ne unohtuvat hyllyyn enkä osaa sanoa, koska viimeksi olen kuunnellut Elokuution, SLK:n tai Nocebon. (Varmaan blogitekstejä tehdessä.)

Deiciden Overtures of Blasphemy on häkellyttävän pirteä kiekko. Se sisältää parasta Deicideä sitten vuoden 2006. Glen Bentonin tavaramerkki rääkynä on pudotettu kokonaan pois - liekö ääniala kaventunut vuosien varrella siihen pisteeseen saakka, että rääky ei enää lähde kunnolla tai ollenkaan? mene ja tiedä - mutta lopulta en enää muistanut ihmetellä koko poissaoloa. Niin hvyää kappalemateriaali on: levy on rankka, tarttuva ja armottoman brutaali, mutta se ei ole täydellinen. Se on paras Deiciden levy sitten Stench of Redemptionin, mutta minulla on eräs ongelma levyn kanssa ja se on taatusti erilainen ongelma kuin kellään muulla (ja se koskee luultavasti koko bändin diskografiaa, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan kunnolla huomiota). Kirjoitan alle säkeistön verran lyriikkaa ja toivon, että yrität tunnistaa mistä biisistä se on:

Kill the light, cauterize the blood of Christ
Plague of dysfunction the book of your lord
I was there to witness the ending of your lord
All my life, I hated you so
Death... bound in mystic
Consume communion
Preyed upon the innocent
Lost to the light of deceit
With consciousness
Hatred runs deep
Hooks through flesh
Feel my scourge upon the earth

Niin, mikä biisi? Aivan, vastaus on: ne kaikki. Ylle olen koonnut jokaisen biisin ensimmäisen säkeen (pätkäisin paria, koska siten ne sopivat paremmin ja pointti tulee perille) ja niissä on tässä muodossa ihan yhtä paljon tolkkua kuin missään yksittäisessä biisissä kokonaisuutena. Ei kerro hyvää Bentonin lyriikallisesta annista, jos satunnaiset säkeet voi ketjuttaa yhtä hyväksi säkeistöksi kuin kuin kaikki levyn säkeistöt. Ne ovat vain rankkoja sanoja peräkkäin - niin yllä kuin koko levyllä. Musiikillisesti, kuitenkin, Overtures of Blasphemy on parasta Deicideä pitkään aikaan - niin pitkään, jos totta puhutaan, että olin varma, etten koskaan kuulisi näin hyvää settiä Steve Asheimilta ja Bentonilta.

Zeal & Ardor - Stranger Fruit (2018) & Voivod - The Wake (2018)

Niputan taas kaksi levyä yhteen blogitekstiin, koska olen laiska ja kroonisessa kiireessä, mutta haluan kuitenkin jatkaa tämän blogin päivittämistä edes jonkinlaisella vauhdilla ja niin edelleen. Ensisilmäyksellä Voivodin ja Zeal & Ardorin välillä ei ole paljoakaan linkkejä - mitä nyt levyt ovat molemmat tältä vuodelta - mutta bändejä yhdistää kokeellisempi soundi ja se, että ne ovat minulle uusia tuttavuuksia. Kyllä, kyllä, joudun luovuttamaan hipsterikorttini lähimmälle rokkipoliisille Voivod-tietämättömyydestäni, mutta hei, bändin parhaina pidetyt levyt 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ovat vaikeasti löydettävää sorttia, kiitos Noisen/Sanctuaryn/G.U.N.:in sotkujen.

Voivodin uusin levy ei kuulemani mukaan ole yhtyeen helpoimpia lähestyttäviä, mutta minulle The Wake on tähän saakka ollut maltillisempi kuuntelukokemus kuin aluksi odotin. Kyllä, musiikki on äkkiväärää ja koukeroista progea, jonka luokitteleminen yhdenkään isomman metallin alagenren alle ei onnistu ihan tuosta noin vain. The Waken soundia on, kiitos tämän koukeroisuuden, progen ja yllättävyyden, vaikea kuvailla ilman ääninäytteitä, mutta joskus soundi on lähempänä Black Sabbathia, toisinaan kallella punkimpaan rämistelyyn, sitten isketään täysi progevaihde silmään ja kaikkea säestää Snaken kireä ja epäilemättä mielipiteitä jakava laulusoundi, jolla tylytetään läpi scifistisiä lyriikoita. Tämän parempaan en kuvauksen kanssa kykene - levy on kuultava itse, jotta ymmärtää mitä yritän sanoa. En kuitenkaan tarkoita, että en pitäisi levystä - huomaan nauttivani siitä jokaisella kuuntelukerralla enemmän - vaan, että en osaa verrata sitä oikein mihinkään aiemmin tuntemaani. Pitkät, poukkoilevat biisit ovat minulle ominta alaa ja Voivodin kuunteleminen on muistuttanut siitä, että vaikka biiseistä pitää karsia ylimääräinen pois, kaiken ei aina tarvitse olla kolmeminuuttiseksi virtaviivastettua (mikäli ikinä moista olin edes unohtanutkaan, mene ja tiedä). Tiedän, että hankin tulevaisuudessa lisää hullujen kanukkien levyjä, kunhan niitä uudelleenjulkaistaan säädyllisin hinnoin; The Wakem hankkiminen oli ensisijaisesti yleissivisitysaukon täyttämistä.

Zeal & Ardor, toisaalta, on tutumpi bändi, vaikka en ennen Stranger Fruitia yhtään levyä onnistunutkaan/jaksanutkaan hankkia. Orjalaulujen ja black metalin yhdistäminen on kiinnostava konsepti, mutta pelkäsin, että se ei toimisi levykokonaisuutena niin hyvin kuin yksittäisinä biiseinä. Onnekseni olin väärässä, sillä Stranger Fruit on mainio levy - ei erinomainen, mutta selvästi hyvän puolella. Kenties bändin musiikillinen paletti on hieman liian kapea-alainen kantaakseen kolmevarttisen kestonsa, mutta piru vie, kyllä Manuel Gagneux säveltää osaa. Jokainen biisi on, yksinäiseksi lohkaisuksi irrotettuna, hieno ralli, mutta kun niitä ketjutetaan kuusitoista putkeen (osa tosin on välisoittoja ja muita biisinvaihtumisbiisejä), homma meinaa hajota käsiin. Onneksi levyllä on kuitenkin Row Rown kaltaisia, selvästi erilaisia biisejä, jotka tuovat tarpeellista variaatiota ja väriä touhuun. Silti, Stranger Fruit on hyvä levy - ei mestarillinen eikä vuoden levy -kandidaatti, mutta kiinnostava, erilainen tuttavuus.

Teen toivottavasti lähipäivinä uuden vastaavanlaisen kahden levyn kimppatekstin kahdesta muusta tämän vuoden (syksyn, jos tarkkoja ollaan) levystä, mutta jää nähtäväksi, minkä keinotekoisen yhdistävän tekijän niille kahdelle keksin. Ehkä se on kaksi pitkään diggailemaani bändiä, jotka ovat onnistuneet yllättämään pirteillä levyillään. Vittu, toihan on jopa näkökulma - meni yllätys pilalle.

Jon Oliva's Pain - Global Warning (2008)

Jon Oliva's Pain, JOP näin tuttujen kesken, on tehnyt ainakin yhden erittäin hyvän levyn, Manical Renderingsin. Ostin mainitun levyn jo pitkä tovi sitten ja olen yrittänyt saada JOP:n muita levyjä käsiini siitä alkaen, mutta kiitos ilmeisesti loppuneiden painosten ja suhteellisen vähäisen kysynnän (sekä, olen varma, oman päättämättömyyteni/persaukisuuteni), Manical Renderings on jäänyt ainoaksi kokoelmassani. Tähän saakka. Global Warning on tehty kaksi vuotta erinomaisen Manical Renderingsin jälkeen ja kenties Olivalle ja kumppaneille on tullut kiire, koska siinä missä Manical Renderingsillä kappalemateriaali on kautta linjan laadukkaampaa ja vaikka kiekko on yli tunnin mittainen, se kantaa loppuun saakka.

Global Warning ei kanna maaliviivalle saakka, sen kappalemateriaali ei ole kautta linjan laadukasta, eikä se ole hyvä levy, erinomaisesta puhumattakaan. Jossakin kiekon uumenissa on hyvä levy, mutta nuo elementit ovat jääneet heikompien toteutusten ja ideoiden varjoihin lymyilemään, ja etenkin levyn loppupuoli on erinomaisen turhanpäiväistä läpsyttelyä. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä - jotka sulautuvat toisiinsa kuin olisivat yhtä - Global Warning ja Look at the World ovat selvällä marginaalilla Global Warningin parasta antia; sen jälkeen kiekko on vahvasti hit-and-miss-osastoa. Vaikka esimerkiksi Adding the Cost on rankempi ralli, sen riffit ovat vain kalpeita aavistuksia edellislevyn vastaavasta rankemmasta Push It to the Limitistä. Muissakin biiseissä on havaittavissa, että Oliva yrittää toistaa samoja juttuja kuin edellislevyllä (ja sitä edeltävällä, en tiedä, koska en omista 'Tage Mahalia), mutta toteutukset eivät ole samalla tasolla.

Oikeastaan vain kerran levy onnistuu todella yllättämään kappaleella, josta Olivakin kirjoittaa vihkosen kommenteissaan outona biisinä. Master on erilainen ja hyvä siinä, koska ylipitkän Fireflyn jälkeen tekno-industrial-häröily - keskinkertainen sellainenkin - on mukava piristys. Muutama muukin kappale on kuulemisen arvoinen, mutta kun levy tarkastelee kokonaisuutena, se on pettymys, varsin karvas sellainen. Joitakin biiseistä, etenkin loppupuolelta levyä, en tahdo vieläkään erottaa toisistaan, ja minulla on sentään kymmenkunta kuuntelukertaa (joista ensimmäinen lyriikoita lukien) takana. Manical Renderingsin kohdalla minun täytyi kuunnella levyä vuosikausia ennen kuin löysin Timeless Flightin hienouden, mutta jokin kertoo, että Global Warning ei tule pyörimään soittimessani niin usein, että ehtisin/jaksaisin/onnistuisin löytämään piilotettuja helmiä. Koskaan ei saa sanoa, että jotakin ei tule koskaan tapahtumaan, koska juuri niin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin - siksi sanonkin, että pidän Global Warningin renessanssia epätodennäköisenä.

Ne kaksi muuta JOP-levyä pitää vielä hankkia - ovat kuulemma parempia kuin Global Warning - ja varmistua siitä, että Oliva pystyy tekemään 2000-luvulla hyvää musiikkia yhden levytyssession ulkopuolella.

Twisted Sister - You Can't Stop Rock 'n' Roll (1983) & AC/DC - Let There Be Rock (1977)

Joskus pitää hankkia yllätyksettömiä levyjä, jotka eivät taatusti petä. Äskettäin olen ostanut kaksikin sellaista: AC/DC:n Let There Be Rock sekä Twisted Sisterin You Can’t Stop Rock ’n’ Roll, joita yhdistävät muutkin asiat kuin niin ennakoitavuus: molemmat ovat yhtyeidensä liian usein sivuutettuja, alkupään tuotannon helmiä.

Let There Be Rock saattaa olla paras omistamani Bon Scott -aikainen AC/DC-levy. Se on suoraviivainen, se on hävyttömän tarttuva, se on yksinkertaisesti rock. Bon Scott -aikaiset levyt ovat hieman silppua, koska joillakin levyillä – mieleeni tulee etenkin Dirty Deeds Done Dirt Cheap – on kohtuuttoman paljon filleripaskaa. Let There Be Rock, kuitenkin, on silkkaa AC/DC-timantti alusta loppuun. Levyn helmi on tietenkin nimikkobiisi, Let There Be Rock, joka summaa oikeastaan kaiken sen, mitä rock ja sen jatkeena AC/DC minulle edustavat; lisäksi sen sanoitukset ovat jo yksin parempaa kuin kaikki Brian Johnson -aikainen sanasalaatti yhteensä.

Twisted Sister, sen sijaan, ei ole aivan yhtä ennakoitava bändi, kiitos bändin lyhyen ja vaihtelevatasoisen levytysuran. Kaikki tietävät, että Stay Hungry on paras ja tunnistettavin Twisted Sister -kiekko – minulle se on myös definitiivinen kasarihevilevy, kiitos yksinkertaisten ja puhkitoistettujen hittien. Liian harva kuitenkaan on kuunnellut taloudellista läpimurtoa edeltäneitä levyjä, ja erityisesti You Can’t Stop Rock ’n’ Roll on jäänyt turhan vahvasti paitsioon. Minulle se on, kuitenkin, yhtyeen toiseksi paras levykokonaisuus, jolle mahtuu yhtyeen parhaita yksittäisiä biisejä – etenkin The Kids Are Back taitaa olla likipitäen täydellinen rokkiheviveisu, eikä esim. Like a Knife in the Backissä ole myöskään mitään vikaa. Levyn suurin heikkous on sen tasapaksuus, sillä kaikki biisit ovat enemmän tai vähemmän variantteja samasta arkkityypistä, mutta väliäkö tuolla, kun lopputuloksena on näin loistavia ralleja?

Ostan edelleen levyjä, joista en tiedä ennakkoon, millaisia ne tarkalleen ovat ja yllätyn tai petyn (eikö pettyminen ole vain negatiivista yllättymistä?) ensikuuntelulla, mutta halusin muistuttaa itseäni perusasioista kahden peruslevyn myötä. Molemmat tähän tekstiin upottamani levyt ovat myös sen verran tavanomaisia, että niistä ei ole riittävästi sanottavaa omiin teksteihin, mikä selittää tämän yhteiskäsittelyn. Joka tapauksessa, hankkikaa välillä hankkimatta jääneitä peruspilareita levykokoelmaan, sillä ne ovat kivijalka, jonka päälle oudommat hankinnat on hyvä rakentaa.