Kreator - Hordes of Chaos (2009)

Tutustuin Kreatoriin yläasteikäisenä, kun lainasin kirjastosta Enemy of God -lätyn, mikä oli silloin uunituore. Tykästyin levyyn, vaikka kosketukseni rässiin oli jäänyt, Metallican lisäksi, hajabiiseihin sieltä-täältä. Yritin patistaa kavereitani kuuntelemaan levyä, mutta he eivät olleet kiinnostuneita; taisivat kaikki tykitellä poweria niihin aikoihin, eikä kukaan ainakaan välittömästä kaveripiiristäni ollut yhtä innostunut vanhan koulukunnan modernisoituneesta rässipoljennosta. Mutta minä kulutin mainitun levyn käytännössä puhki, niin paljon se puhutteli minua hetken ajan. Sen jälkeen kului pari vuotta, etten juuri rekisteröinyt teutonirässin jättiläistä, ja Enemy of Godista seuraavan levyn, Hordes of Chaosin, ostin vasta melkein kymmenen vuotta ensitutustumiseni jälkeen.

Hordes of Chaos on jäänyt hieman valjuksi kuuntelukokemukseksi, sillä se ei ole tasaisen tappavan laadukas kuin edeltäjänsä, eikä sillä ole kuin muutama oikeasti murhaavan kova ralli, verrattuna edeltävään hittikimaraan. Jos minun pitäisi mainita kaksi biisiä Hordes of Chaosilta ilman, että saisin pitää huijata internetin tai levykotelon kanssa, sanoisin nimikkobiisin lisäksi varmaan To the Afterbornin. Kolmannen kanssa tuskailisin enemmän - kenties muistaisin Amok Runin, mutta siinäpä se. Mainituista biiseistä Hordes of Chaos on jotakuin täydellinen Kreator-ralli, sillä se onnistuu olemaan samaan aikaan melodinen että murhaavan raskas ja vihainen. To thee Afterborn on hyvin toisenlainen, paljon suoraviivaisempi ja vieläkin kiukkuisempi ja pahantahtoisempi ralli. Missään kovin suuressa tunneskaalan vaihdoksissa levyllä ei liikuta - kuten ei pidäkään, kun puhutaan rehellisen suoraviivaisesta rässistä - mutta silti Amok Run on kappalerakenteensa puolesta suorastaan proge, maalailevalla introllaan ja äkkiväärillä käännöksillä.

Nämä kaikki mainitut jutut tulevat kuitenkin sillä varauksella, että Kreator on onnistunut tekemään samanlaisia kappaleita ja levyjä paremmin aiemminkin. Hordes of Chaos ei ole sävellyksellisesti kovin erikoinen teos, vaan pikemminkin "yksi Kreator-lätty lisää", hyvässä sekä pahassa. Sen sijaan levyn tekee kiinnostavaksi tapa, jolla se on äänitetty: Hordes of Chaos on soittamalla soitettu, analogisesti tallennettu tuotos, ei ProTools-hirvitys, missä puristetaan kaikki elo musisoinnista. Ja se kuuluu, hyvässä mielessä: koko levyn soundimaailma on (niin perseestä kuin koko sana onkin) orgaaninen koneistetun suorittamisen sijaan; minä uskon, että levyn taustalla on joukko muusikoita, ei yksi DJ läppärinsä kanssa. Ja se, osaltaan, on yksi syy, miksi metallimusiikki on mielestäni aidompaa kuin valtavirtapop: metallissa muusikoiden individualismi on paljon suuremmassa merkityksessä kuin tasapäistyvässä radiosoittosonnassa, missä biisejä kaupataan artistilta toiselle ilman, että sillä on suuremmin väliä kuka oikeastaan rallit lopulta tulkitseekaan. Metallimusiikissa artistit ottavat itse vastuun musiikistaan, ja tekivät he hyvää tai huonoa musiikkia, se ei ole kiinni kenestäkään muusta kuin heistä itsestään. Sitä täytyy arvostaa enemmän, I say.

Insomnium - Across the Dark (2009)

Insomnium ei ole huonoa levyä tehnyt, mutta en silti osaa innostua kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta heidän lätystään. Kaikki, mitä tässä tekstissä sanon, sisältää sen varauksen, että Insomniumin musiikki on a) moniulotteisempaa, b) oivaltavampaa, c) uniikimpaa sekä d) yleisesti parempaa kuin 99% musiikista maailmassa. Eli kun esimerkiksi sanon, että Across the Dark on välityön makuinen kiekko, tehtäväksesi jää täyttää sivulauselitania siitä, kuinka se on melkein kaikkea muuta metallia monipuolisempaa, oivaltavampaa jne. Kokeillaan.

Across the Dark on Insomniumin diskografiassa välityö... (Hyvä, juuri noin.) Se ei ole merkkipaalu, mihin kaikkia muita verrataan - kuten Above the Weeping World - eikä se hio loppuun asti esittelemiään musiikillisia elementtejä - kuten One for Sorrow. Yksikään kappale ei jää pitkäksi aikaa kummittelemaan takaraivoon, kuten The Gale, In the Groves of Death tai Unsung. Se on hienosti tehty paketti ja tunnelmallinen, kyllä, mutta minä en ole koskaan saanut levystä samanlaista otetta kuin sitä edeltävästä tai seuraavasta levystä. Tämä on, tietenkin, erittäin vahvasti omissa kuuntelutottumuksistani ja ties missä ongelmista juontuva näkemys, joten sen voi varmasti jättää in the grand scheme of things huomiotta.

Fakta on, että jos melkein mikä tahansa muu bändi olisi tehnyt Across the Darkin, se olisi yhtyeensä heittämällä paras levy, millä tahansa mittarilla mitattuna. Mutta kun se osuu kiistattoman mestariteoksen ja minulle yhtyeen avanneen levyn väliin. Se ei vain... ole niin kiinnostava, koukuttava tai jokin muu k:lla alkava sana. Minulle parhaat levyt ovat niitä, joita on fyysisesti pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, kunnes levyt ovat (fyysisesti?) puhki soitettuja; King Diamond, Nevermore, W.A.S.P ja, uusimpana tulokkaana, Psychework ovat onnistuneet tässä. Kaikki muu musiikki on liian tilannekohtaista, jotta se todella vangitsisi mielikuvitukseni täysin. Insomnium on erittäin tilannekohtaista musiikkia minulle: se sopii täydellisesti syksyiseen, pimenevään iltaan, kun istuu yksin ulkosalla tai pimeässä huoneessa ja vain uppoaa äänimaailmaan ympärillä. Sen kuunteleminen intiaanikesällä metrossa tai tietokirjaa kirjoitellessa ei vain sovi - tästä syystä myös tämän blogitekstin kirjoittaminen on jäänyt enemmän kuin vähän myöhäiselle. (Lisää tähän pahoittelu siitä, että olen taas kerran ollut laiska ja jättänyt blogin tuuliajolle jnejne., kuten jokaisessa tekstissä viimeisen puolen vuoden aikana.)

Mutta, kuten on jo tullut sanottua tai jätettyä rivien väleihin, Across the Dark on parempi kuin 99% kaikesta muusta musiikista maailmassa. Se ei vain saa aikaan sitä viimeistä ponnistusta, jotta se jättäisi taakseen vielä 0,9% enemmän. Tuo viimeinen prosentti, lemme tell ya (hetkeni Trumpina, huehue), on tiukka prosentti.

Heaven & Hell - The Devil You Know (2009)

Levy hyvä.

Dio hyvä. Iommi hyvä. Geezer hyvä. Appice hyvä. Riffit hyvää. Soundit hyvää. Kansi hyvä.

Huonoa: ei Heaven and Hell.

Levy hyvä.

P.S. Koska ihmisillä tuntuu olevan yhä enemmän vaikeuksia ymmärtää ironiaa ja lukea sivulauseita saati rivien väleistä, päätin tiivistää arvostelun The Devil You Knowsta niin yksinkertaiseksi, että kaikki varmasti pysyvät perässä pointeissa. Jos tätä post scriptumia ei lue, arvostelussa ei ole mitään ironiaa - jälkikirjoituksen kanssa se on pelkästään ironiaa. Olisi pitänyt varmaan jättää koko jälkikirjoitus väliin, ettei mene liian vaikeaselkoiseksi.

Grave Digger - Ballads of a Hangman (2009)

Grave Diggerin Liberty or Death oli yhtyeen vuosikymmenen kestäneen hittiputken päättänyt levy - ensimmäinen oikeasti heikko levy sitten vuoden 1993 The Reaperin. Ballads of a Hangmanin tehtävänä on kerätä ympäriinsä pirstotut palaset ja rakentaa jämistä jotakin järkevää. Se onkin huomattavasti pirtsakampi tuotos kuin tympeä edeltäjänsä, vaikka eihän se ole lähelläkään Knights of the Crossin, Excaliburin tai The Last Supperin leveyspiirejä.

Yksittäisissä hetkissään, kuitenkin, Ballads of a Hangman huitaisee sellaiset kierrokset koneeseen, että siinä on em. napakympeilläkin jo hatussa pitelemistä. Etenkin Ballad of a Hangman on niin jäätävän kova ralli, ettei yhtye montaa samantasoista biisiä koskaan tehnyt - sen toimivuus livetilanteessa, ja erityisesti keikan avausrallina (kuten Saunassa 2010, yhtyeen ensimmäisellä Suomen-vierailulla, jossa olin eturivissä karjumassa mukana), on tyystin poikkeuksellinen. Yksinkertaisen melodian varaan on hyvä rakentaa vaikka mitä, ja juuri siinä nimikkobiisi onnistuu. Grave of the Addicted, Hell of Disillusion sekä Pray ovat kaikki kerrassaan mainioita kappaleita. Mainituista viimeinen, Pray, oli julkaisua edeltänyt sinkku-/EP-lohkaisu, mikä jätti monet nieleskelemään kitkeriä sanoja: eihän Grave Diggerin tällaisia radioralleja pitäisi tehdä! Hyvä on, se on erilainen, mutta silti Grave Diggeriä - lähempänä Silent Revolutionia kuin Ocean of Bloodia, joskin mainittua esimerkkiä yksinkertaisempi. Eräänlaiseksi tavaramerkiksi (kai, mistä minä tiedän?) muodostunut balladikin löytyy, Lonely the Innocent Dies, ja sitä laulamaan on tarvittu Chris Bothendahlia parempi tulkitsija, Veronica Freeman, joka hoitaa tonttinsa hyvin, joskin ilman Bothendahlin äänen karismaa/synnyttämää myötähäpeää.

Ballads of a Hangman on levy, mikä luo formaatin tuleville Grave Digger -tuotoksille, hyvässä että pahassa. Ei yhtyettä koskaan innovatiiviseksi ole voinut haukkua, mutta kun edeltäviä levyjä mulkoilee jälkiviisauden linssin läpi, jokaiselle tuotokselle on mahdollista osoittaa jokin identiteetti, vaikka kuinka marginaalisesti erilainen. Excalibur on se, missä on enemmän kuoroja; Knights of the Crossilla vedellään mutkat suoriksi; The Grave Diggerillä tunnelmoidaan... Ballads of a Hangmanilla ei ole omaa tunnelmaansa, omaa identiteettiään - se on pelkkä kokoelma kappaleita. Ei huonoja kappaleita, mutta kuitenkin vain kappaleita. Jos Into the Warin tilalla olisi jokin toinen rymistelyralli myöhemmiltä levyiltä, se ei särähtäisi korvaan; jos tilalla sen sijaan olisi The Battle of Bannockburn tai Rheingold, kappale näyttäytyisi erikoisena muiden varsin tavanomaisten kappaleiden joukosta.

Levynä Ballads of a Hangman on tasaista keskikastia, mutta juuri siinä on sen ongelma: se ei tarjoa muutaman erinomaisen yksittäisen biisin lisäksi mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo tarjoaisi. Kokeilu, onnistunut tai ei, on kiinnostavan taiteen lähtökohta, ei varmistelu.

P.S. Jos levy jossain on niskan verran muita pidempi, on se kansikuva-akselilla. Jumalauta, miten tyylikäs pläjäys - katedraalit ja kaikki!

Fear of Domination - Call of Schizophrenia (2009)

Fear of Domination on siinä mielessä kiinnostava bändi, että vaikka en pitkään aikaan edes pitänyt heidän musiikistaan, seurasin yhtyeen urakehitystä tarkasti. Kun on kotoisin samalta (pieneltä) paikkakunnalta bändin kanssa, josta jopa tulee jotakin, on mielenkiinto luonnollisesti taattu. Tähän päälle vielä se, että FoDin jätkät olivat osin samaa kaveriporukkaa omien kaveripiirieni kanssa, ja koska meillä ja niillä oli bändit (heillä tosin parempi ja päämääräorientoituneempi), kateus-/kilpailuasetelma oli valmis… ainakin minun pienessä päässäni. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan Jaakko Arteli, FoDin alkuperäinen rumpali ja yhtyeen idean synnyttäjä, kysyi minua suunnilleen Fear of Dominationin synnyn aikoihin mukaan jammailemaan hänen ja Jan-Erik Karin (FoDin kitaristi) kanssa, tarkoituksena kasata folk metal -bändi. En lähtenyt mukaan, enkä voi oikeasti tietää mihin toisenlainen vastaus olisi saattanut johtaa, mutta veikkaan, että olisin ollut mukana Fear of Dominationin varhaisvaiheissa.

Näistä syistä – ja siitä, että en pitänyt industrialista – Fear of Dominationin levytysura ja kasvava suosio oli kitkeränsuloista seurattavaa epävarmalle teini-/varhaisaikuispojalle: mietin väkisinkin aina silloin tällöin (yleensä oman bändiprokkiksen mennessä jäihin), mitä olisi tapahtunut, jos olisin vastannut silloin joskus toisin… En ole enää katkera, edes etäisesti, koska kaikki kävin lopulta parhain päin – minusta ei tullut muusikkoa, koska en jaksanut treenata basson kanssa tuntikaupalla päivittäin – ja nykyään seuraankin yhtyeen nousujohteista kehitystä innolla.

Call of Schizophrenia ei vieläkään ole mielestäni kovin kiinnostava tuotos. Se on tylsää, yksiulotteista ja hokemataipuvaista industrialia pahimmillaan. Muistan ostaneeni yhtyeen Perfect World -demon vuonna nakki ja perunamuusi, enkä ollut siitä kovin innoissani – demon jälkeen yhtye lisäsi linjastoonsa kiipparistin, joka oli sovitettava vanhoihin kappaleisiin, eikä sovitusratkaisu esim. yhtyeen omassa nimikkobiisissä ole kovin erikoinen. Mainittu nimikkokakkale (haha, kyllä huomaa, että on kirjailija työssään…) on kai nyt jo jonkinasteinen klassikko, vaikka totuus on, ikävä kyllä, ettei se ole kovin järisyttävä ralli – tarttuva, kyllä, mutta siinäpä se. Juuri hokemahuutelut kenties karkottivat minut FoDin ja industrialin luota pitkäksi aikaa: pidän kyllä hokemista metallissa, mutta vain mausteena, osana oikeita koukkuja, melodioita ja kappalerakenteita, en järkälemäisinä kekoina, joiden ympärille rakennetaan ”ne muut osat biisiä”.

Eihän levy juuri mitään hokemakertsien lisäksi anna; livenä biisit toimivat paremmin, mutta kuinka monesti – yksinkertaisena suhdelukuna ilmoitettuna – kuulet samat biisit levyltä ja kuinka monesti livenä? Jos et ole kovin HC-fani, veikkaisin suhdeluvun liikkuvan jossakin 10:1 ja 1000:1 välimaastossa.

P.S. Olin viikon reissussa, ja tulin matkoilla kirjoitelleeksi blogitekstejä. Siksi laitoin kolme tekstiä putkeen - enjoy.

Ensiferum - From Afar (2009)

Ensiferumin tärkeyttä omalle musiikilliselle kasvulleni on vaikea ylikorostaa, vaikka eihän yhtye siltikään ole samassa kategoriassa Children of Bodomin, Iron Maidenin tai Judas Priestin kanssa. Yhtä kaikki, yhtyeen kahta ensimmäistä levyä tykittelimme erään ystäväni kanssa yhden kuumeisen kesän ajan joskus yläasteikäisenä enemmän kuin laki sallii; Treacherous Godsista tuli myös yksi harvoista kappaleista, joita koskaan keikoillamme soitimme (koska soitimme vain kaksi kunnollista keikkaa).  Victory Songs osui kovaa, koska se oli ensimmäinen Ensiferum-levy, jonka ostin/kuulin välittömästi julkaisun yhteydessä – olisiko ollut peräti julkaisupäivänä – ja se kolahti, koska onhan se hyvä (joskaan ei erinomainen) levy. From Afarin piti olla Victory Songs 2.0 kaksi vuotta myöhemmin – ostin, kovin odotuksin, levyn julkaisupäivänään – mutta niin ollut tapahtuva.

From Afar on minulle Ensiferumin ensimmäinen hutikuti. Se ei ole huono levy, mutta se tuntuu ensikuulemasta asti nähdyltä, tutulta ja turvalliselta, yhdeltä Ensiferum-levyltä muiden joukossa, harmaalta massalta hohtavien timanttien ympärillä. Siinä missä kaikilla kolmella aiemmalla levyllä on selvä oma identiteettinsä, oma tulokulmansa diskografiaan (vahva pohjatyö, monipuolistaminen, uuden aikakauden aloitus), From Afar on pelkästään Ensiferum-levy. Se ei tuo mitään uutta, mutta tekee saman vanhan kaavan mukaiset jipot taitaen. Se yritti olla Iron Victory Songsille, mutta olikin Attero Dominatus Primo Victorialle.

Toinen pääsyy, miksi Ensiferum ei kolahtanut enää From Afarilla, oli elämäntilanteeni muutos. Ensiferum oli minulle hyvin tiukasti kytkeytynyt tiettyyn elämänvaiheeseen (yläaste ja lukio) sekä tiettyyn henkilöön – vuoden 2009 loppupuolella lukio oli ohi, vietin pakonsanelemaa välivuotta ja olin sittemmin väliaikaiseksi jääneessä välirikossa ystäväni kanssa. Onneksi ongelmat ratkesivat – välirikko ja välivuosi päättyivät vuonna 2010 – mutta siihen mennessä levy oli leimautunut tuon tuskallisen ajan ikoniksi. En ole koskaan ennen ajatellut tätä asiaa näin vahvasti järjellä, mutta – kuten on tullut sanottua – tämä blogi toimii näemmä yhä enemmän omana päiväkirjamaisena ajatuksenvirtanani ja kanavana purkaa tunteita ja ajatuksia johonkin, mikä ei ole pelkkä paperilappu työpöydän vetolaatikon uumenissa. Varsinaisesta aiheesta suhahdellaan jatkuvasti ohi, mutta koska mitään formaattia ei näille teksteille alun alkaenkaan ollut eikä kukaan ole vaatinut sellaista, jatkan porskuttamista omien mielenoikkujeni mukaisesti. Pitäkää tai älkää.

P.S. Sabaton-viittaus juontaa juurensa äskettäin kirjoittamaani ja paljon nurinaa herättäneeseen The Last Stand -arviooni Imperiumissa. Aiheesta kiinnostuneet voivat suunnata tänne: http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=17139

Eluveitie - Evocation I - The Arcane Dominion (2009)

Eluveitien Slania on levyllinen keskinkertaista melodista death metalia, minkä päälle on soitettu gimmickiksi rasittavia pillejä, viuluja ja muita epämetallisia soittimia. Kenties, siis, kun yhtye riisuu musiikistaan toisen pääosasen, se pystyisi paremmin keskittymään toiseen ja tekemään oikeasti merkittävää tai ainakin kiinnostavaa musiikkia. Valitettavasti yhtye riisui Evocation I:lle metallin musiikillisesta mikstuurastaan ja teki akustisen lätyn. Eli, sanoakseni saman asian toisin sanoin, yhtye luopui yhden levyn ajaksi siitä, mitä bändissä siedin, ja lisäsi rasittavia pillipiiparointeja – niin perverssiä, että pakkohan se on tarkastaa.

Evocation I ei ole hyvä levy, mutta se ei ole huonokaan. Oikeasti – se on ihan ok. Turha, kyllä, mutta ei susipaska. Myönnän, että olen kaukana yhtyeen musiikin kohdeyleisöstä ja mieluummin kuulisin yhtyeen yrityksen tehdä pelkkää heviä, joten en ole oikea ihminen arvioimaan musiikin (epä)onnistuneita aspekteja. Totuus on kuitenkin se, että vaikka en pidä akustisesta musiikista kuin mausteena säröräminässä, siedin kuunnella Evocation I:n läpi useita kertoja tämän tekstin kirjoittamista varten. Mikään kelttimelodia (joita, ohimennen mainittakoon, pidän intialaisten melodioiden jälkeen rasittavimpana melodiatyyppinä – antakaa vaikka säkkipillit tai didgeridoo, kunhan ei lisää näitä saatanan huiluja, perkele) ei jäänyt päähäni soimaan, mutta toisaalta ne rasittivat minua tavallista vähemmän – toisin kuin esimerkiksi Slaniaa kuunnellessa, jolloin jokainen tonttuhippamelodia tuntui keskisormenheiluttelulta kuulijalle, jonka kuuloelimet vielä toimivat. Eli toiveeni, että ilman toista pääosasta yhtye pystyisi keskittymään paremmin jäljellejääneeseen, toteutui, koska kelttimeininki on kiinteämpi osa musiikkia, ei pelkkä gimmick.

En silti suosittele Evocation I:tä. Se on liian… liian Eluveitie, ja akustinenkin vielä. Kai ne kappaleet hyviä ovat – mitä en osaa arvioida – mutta niiden kuunteleminen tuntui minulle työltä, ikävältä sellaiselta. Mieluummin olisin uppoutunut vaikkapa Deathin tai Ensiferumin maailmoihin, antautunut paremman musiikin vietäväksi, kuin tuskaillut sävelten kanssa, joiden koheesiota en käsitä tai joiden sovittamisen laatua en kykene arvioimaan eli arvostamaan. Ehkä oikea ongelma on mukavuusalueeni kapeus, sillä akustinen folkki kalskahtaa korvaani tylsältä oletusarvoisesti etenkin, jos sitä pitäisi jaksa täyspitkän levyn verran. Pitäisi kai olla peloissaan tai huojentunut, mutta kyllä minä siltikin taidan olla metallisydän (hevarista puhuvat kaikki muut, itse en pidä termistä; metallipäästä, anglismista, vielä vähemmän) henkeen ja vereen.

Onko se hyvä vai huono juttu, en tiedä. Ainakin on jokin leima, jolla kuvata itseään CV:ssä.