Amaranthe - The Nexus (2013)

Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.

The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.

Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.