Amorphis - Circle (2013)

Amorphisin renessanssi ei ole vielä päättynyt, mutta kyllästyin bändiin Silent Watersin myötä. Olen kuullut väitteitä, että Skyforger olisi jopa bändin paras levy - väite, joka ei voi olla totta yksinkertaisesti siitä syystä, että em. levyn nimi ei ole Tales from the Thousand Lakes - mutta minulle Amorphis teki Eclipsen jälkeen kiinnostavan levyn seuraavaksi Under Red Cloudin myötä. Circle on näistä "välilevyistä" viimeinen ja periaatteessa kiinnostavin, koska se on Peter Tägtgrenin (vittu kuinka vaikea nimi kirjoittaa oikein, perkele) tuottama ja tuolla miekkosella on ollut pitkän aikaa taito loihtia melkoisen hienoja soundeja tuottamilleen ja miksaamilleen levyille. Ongelmana, lyhyellä kuuntelutuntumalla pääteltynä, näillä välilevyillä on se, että niillä tuntuu soittavan bändi, joka on liian tyytyväinen ja jämähtänyt samaan soundiin - ajattelin, ennen Circlen ostamista, että josko tuottajavaihdos olisi lääke. Oli, mutta vasta levyä ja toista tuottajavaihdosta myöhemmin.

Circle - tai mikään muukaan Eclipsen jälkeen julkaistu Amorphis-levy - ei ole huono, koska sillä on useita hyviä ja muutama suorastaan erinomainen ralli. Se on vain niin kovin tuttu, kuuntelematta kuultu kiekko; se ei tuo esiin yhtyeen omaa kehitystä tai muuttumista aikojen ja vaikutteiden myötä, vaan sitä samaa muutamaa biisiä hitusen uudenlaisilla variaatioilla... sekä Tägtgrenin soundeilla. Kyllä, The Wanderer sekä edelleen keikkasetissä pyörivä Hopeless Days ovat oivallisia biisejä, suorastaan huikaisevia, mutta ne ovat silti vain nyky-Amorphista - mitä nyt Hopeless Daysin pääriffi on oudon mahtipontinen ollakseen amoja, mutta pintaa raaputtamalla paljastuu lisää sitä samaa ja tuttua.

Tämä teksti on tarpeettoman negatiivinen, kun ottaa huomioon kuinka hyvää materiaalia Circle sisältää. Se on meripeninkulmia Silent Watersia edellä (kyllä, tiedän tämän olevan väärä mielipide), mutta se jää suunnilleen yhtä kauas Under the Red Cloudin ja Eclipsen taa. Näen yhtyeen kehityksen siten, että Eclipsellä bändi loi soundin ja levyn, jonka toistamiseen se pyrki melkein vuosikymmenen; vasta kun se hellitti otettaan edes hitusen, yrittämättä tehdä uutta samanlaista levyä, se osui uudelleen kultasuoneen Under the Red Cloudin myötä. Kenties ero ei edes ole kovin suuri, mutta ainakin itse olen kuulevinani muutoksen sävellyksissä, sovituksissa tai ainakin äänimaailmassa, kun kuuntelen Circlen ja Under the Red Cloudin melko peräkkäin ja tämä muutos on pelkästään jälkimmäisen eduksi. Totuuden nimissä on sanottava, että jos arvostelisin Circlen Imperiumiin nyt, antaisin sille kasilla alkavan arvosanan - kasimiinuksen, luultavasti, mutta kuitenkin - joten kaikki sanomani kritiikki on otettava tämän kiistämättömän musiikillisen laadun filtterin kautta.