Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird (2012)

Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.

Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.

Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.