Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope (2013)

Timo Tolkki on siirtynyt projektista toiseen sitten Stratovariuksesta saamiensa potkujen: ensin oli vallankumouksen renessanssia, sitten synfoniaa, kaaostaikuutta, pöndeä/alleenia ja, tietenkin, Avalonia. Näistä projekteista juurikin Avalon on se, jota Tolkin pitäisi tehdäkin: melometallin huippunimien kanssa tehty metalliooppera. Jos solistilistasta löytyy niin Michael Kiskeä, Tony Kakkoa, Elize Rydiä, Russel Allenia, Rob Rockia ja Sharon Del Adelia, ei Tolkin tarvitse kuin tehdä parempaa keskitasoa olevia biisejä, ja johan alkaa hattu nousta päästä ja leukaluu kolahtaa lattiaan.

The Land of New Hope on parasta Tolkkia sitten Stratovariuksen Episode 1:n, ei epäilystäkään, kenties koskaan. Biisimateriaali on kohdillaan, solistit vetävät itsestään aivan perkeleellisen kovia suorituksia ja yksinkertaisesti kaikki on kohdillaan. En tiedä kuinka pitkään ja paljon Tolkki on näitä ralleja hautonut, mutta tuntuu siltä, kuin hän olisi yhdelle levylle ahtanut melkein vuosikymmenen verran timanttimateriaaliaan; liekö miekkosella jossakin kotonaan vetolaatikko täynnä näitä biisejä, jotka vain odottavat oikeaa hetkeä, oikeaa levyä, ja joita ei sovi tuhlata muihin projekteihin. En tiedä totuutta, kuten lienee selväkin, mutta se palo ja laatu, jotka loistivat poissaolollaan Revolution Renaissancen levyillä (Trinity on rajatapaus) ja vain välähtivät Symfonian levyllä, on kaikki tallella. Päälle kun vielä läntätään näin häkellyttävän hyviä solisteja, joista yksikin olisi aivan riittävä tunteiden tulkki jollekin toiselle levylle... Härregyyd, mikäs tässä ollessa, am I right? Vierailijoista ainoastaan Del Adel ja Kakko jäävät hitusen paitsioon ja olisin toivonut molemmille enemmän laulettavaa, mutta toisaalta se tarkoittaisi, että Rydillä ja Rockilla olisi vähemmän materiaalia, joten... En tiedä, en tiedä. Helvetin kovaa settiä koko levy.

Vuonna 2013 The Land of New Hope tuntui, Tolkin touhuja seuranneelle, nimensä ansainneelta: mies, joka oli tehnyt joitakin parhaista melometalliralleista koskaan, oli rypenyt huonojen biisien ja levyjen suossa melkein vuosikymmenen ajan, tehden omista klassikoistaan parodiankaltaisia irvikuvia - mutta nyt hän oli täällä taas, täydessä terässä, timanttisen levyn kanssa ja vielä näin hirmuisen solistikatraan kera. Levy valoi uskoa ja luottamusta miehen tulevaisuuteen metallimusiikin suurien visionäärien parissa, täysin oikeutetussa asemassa. Tämän levyn piti olla ensimmäinen luku ties kuinka monta lukua sisältävässä kirjassa, joka juhlistaisi hienon muusikon uraa.

Vaan ei, ei niin millään. Kelataan vuoteen 2017 ja Tolkki kiertää Etelä-Eurooppaa klubikiertueen merkeissä sekalaisen poppoon kanssa, veivaamassa (huonosti) ikivihreitään ja... Ei, en pysty sanomaan - tuntuisi väärältä kuvailla miehen lavaolemusta. Katsokaa itse, Youtubesta löytyy klippiä. En usko olevani ainoa, joka toivoo Timpalle paljon parempaa kuin... no, katsokaa itse, ymmärrätte sitten.