Testament - Dark Roots of Earth (2012)

Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.

Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.

P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.