Kun sain koneeni toimimaan riittävästi, että se ei poistanut kaikkea kirjoittamaani tekstiä koska se luuli sinisen kuun lentäneen taivaankannen halki hoilaten seireenimäisellä äänellään Wagneria, päätin kirjoittaa samaan hengenvetoon toisenkin blogitekstin. Jos nämä sanat koskaan päätyvät verkkoon, koneen yhteistyökyky säilyi yhtäjatkoisesti puolituntia. Kyllä, olen katkera, koska se ensimmäinen Norther-teksti oli hauskempi kuin toinen.
Asiaan, asiaan, kyllä kyllä. Attero Dominatus on Sabatonin toinen levy, ja se kuuluu: kun yhtye löysi nationalistisen ja huonon historian kultasuonen ensimmäisellä levyllään, tässä on sitä samaa lisää. Primo Victoria, Sabatonin tavaramerkkimäisen paskan lyriikan sivuuttaen, on kelpo levy: sen sävellykset ovat riittävän hyviä saadakseen rytmijalan naputtamaan mukana ja koukut riittävän yksinkertaisia tarttuakseen kiinni ensikuulemalla. Attero Dominatus on kaikkea tätä, mutta ei yhtä hyvin; levyn nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Primo Victoria 2.0, niin suloisesti levy on omalla mukavuusalueellaan. En voi pitkään valittaa tästä, sillä jokainen Sabatonin levy on bunkkeroitunut samalle mukavuusalueelle, jossa pohjoismainen iskelmä kohtaa voimametallin ja loukkaavan huonon kansallisenhistoriankirjoituksen.
Ei sillä etteikö Attero Dominatus tarjoaisi jotain, mitä yhtyeen ensimmäisellä levyllä ei olisi ollut: seitsemän minuuttia ja rapeat pitkä Rise of Evil on toki massiivisempi sävellys kuin mikään edellislevyltä tai miltään sittemmin julkaistulta, mutta ongelma on siinä, että em. biisi ei tunnu siltä. Se on vain pitkä biisi Sabatonia, jokaista sointukiertoa veivataan kerran tai kaksi enemmän kuin lyhyemmissä kappaleissa. Tämä on sama juttu kuin Axel Rudi Pellin kanssa: ainoa ero pitkällä ja lyhyellä biisillä on se, kuinka pitkä intro/soolo sille on laitettu. Minusta hyvät biisit tarjoavat jotain, mitä lyhyemmät eivät pysty - erityisesti monipolvisempia sävellyksiä, mutkia matkassa ja tuntua suuruudesta. Rise of Evil ei tarjoa tätä, vaan vaikka sen introa ja sointukiertoja olisi karsinut, kappale tuskin olisi ollut sen huonompi.
Attero Dominatus on kelvollinen, jopa hyvä levy, mutta siitä kuuluu kuinka tarkkaan yhtye on yrittänyt kopioda onnistuneen ensilevyn rakennetta ja sävellyksiä. Tämä on toiseksi suurin ongelmani Sabatonin kanssa: kun yhden heidän levynsä on kuullut, on enemmän tai vähemmän kuullut kaikki levyt. AC/DC:n ja Motörheadin kaltaiset bändit suorastaan ilakoivat tismalleen samalla tyylillä, mutta AC/DC:n ja Motörheadin Sama Levy Joka Kerta on parempi ja kiinnostavampi kuin Sabatonin. Monet ovat varmasti eri mieltä ja on toki totta, että paskimmat AC/DC:n levyt ovat absoluuttisesti paskempia kuin Sabatonin huonoimmat levyt, mutta odottakaapa kaksikymmentä vuotta - siinä vaiheessa Stiff Upper Lip on oikea perkeleen mestariteos verrattuna Sabatonin silloiseen rahastuskikkaan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Suomi Finland Perkele Mannerheim Hakkapeliitta.
Huoh. Kirjoitin tämän tekstin jo kertaalleen valmiiksi, noin vartti sitten. Kun olin viimeistelemässä viimeistä kappaletta, huomasin selaimen valittavan internet-yhteyden puutetta. Palkit täysillä. Avast! pyörimässä taustalla, jumissa, kaatuneena. Kone juntturaan, ei mitään reaktiota. Sinne meni se teksti, tallentamatta, katosi ei mihinkään. Ei auta, uusi yritys.
Till Death Unites Us on Northerin Are You Dead Yet?, mutta sillä erolla, että Till Death Unites Us on paljon, paaaljon huonompi. Olen toki jäävi tässä asiassa, sillä kuten Are You Dead Yet? -tekstistäni käy ilmi, Children of Bodomin uuden levyn odottaminen 2000-luvun puolivälissä oli verrattavissa hihhulien Tuomiopäivän vartomiseen. Ilmassa oli siis pelonsekaista innostusta, sitä parasta sorttia. Till Death Unites Us sen sijaan ei herättänyt minussa mitään fiiliksiä, kun kuulin sen ekan kerran joskus vuoden 2008 paikkeilla: se oli vain yksi tympeä, Children of Bodomilta haiskatava levy Nykyään inhoan Till Death Unites Usia, koska se edustaa kaikkea sitä, mitä hyvä metallilevy ei ole, taiteellisen ambition uhraamista massojen miellyttämisen alttarilla.
Otetaan yksi kappale, johon kaikki levyn ongelmat kulminoituvat: Fuck You. Jo biisinnimi kertoo sen, että enää ei liikuta angstisessa teinilyriikassa, vaan kiukkuisen ja angstisen teinin möykkäämisessä. Vaikka Mirror of Madness ei missään nimessä ollut lyriikallista neroutta sisältävä väläys erinomaisuutta, sen kappaleet yrittivät kertoa jotain, sanoa jotain. Ei enää, fak juu ja silleen. Ollaan kovia, uuuuugghh, ollaan niin kovia jätkiä, vitut kaikista muista. Muutkin biisit ovat samalla sanoitusambition aseella, vaikka aivan yhtä sietämättömiä eivät olekaan. Fuck Youn toinen suuri onglema, joka ei liity sanoituksiin, on sen täysin mitäänsanomaton sävellystyöskentely: biisi alkaa, hoipertelee edestakaisin turhien ja väkisin mukaan kammettujen hokemien ja tusinariffien kanssa kaksi minuuttia, kunnes loppuu. Mitään ei saavutettu, mitään ei edes yritetty saavuttaa, tietoa tai käsitystä tarinankaaresta tai sävellysten rytmityksestä ei ole.
Norther oli paljon tätä parempi bändi. Halutessaan yhtye onnistui tekemään hyviä joskaan ei erinomaisia levyjä. Mutta tämä... oh boy, tämä on todella syvällä paskaämpärissä. Mukaan on onnistuttu kampeamaan parit välttävästi puhtaasti lauletut kertosäkeet, joista jää käteen iso kourallinen ei mitään. Till Death Unites Us on rahastus, huono sellainen. Levy on selvästi tehty yhdestä syystä, ja se syy ei ole edes kovin hyvä: koska Bodomin lapset onnistuivat tekemään kaupallisesti menestyneen levyn, jolla se tyhmensi musiikkiaan niin monella askeleella, että bändille olisi voinut suositella uraa maratoonarina. Norther teki saman, mutta jatkoi vielä toiselle maratonille, jossa se tuupertui omaan kiroilunsa pilveen, kaikkien unohtamana.
Norhter jatkoi levyttämistä vielä kahden levyn verran, mutta sen sielu oli jo poissa, ruumis pelkkä eloton koneisto, joka ei vielä tiennyt kuolleensa. Se oli yrittänyt hypätä hain yli ja pudonnut pedon kitaan.
P.S. Tämä teksti on varsin rankkaa luettavaa, näin jälkikäteen. Olkoon, edellinen oli ihan yhtä rankka. Minkäs teet - levy on paska ja se on tehty huonosti paskojen pyrkimysten takia.
Napalm Death on löytänyt urallaan renessanssin 2000-luvulla haahuiltuaan päämäärättömän death metal -sävytteisemmän räiminnän suossa. Yhtyeen renessanssin toinen levy, Smear Campaign, kiinnitti huomioni erityisesti sen musiikkivideobiisin, When All Is Said and Donen, voimalla: vaikka en tavallisesti juuri grindistä perusta, tuo yksi ralli osui makuhermooni suoraan, sen kummempia kaartelematta, sillä siinä on sopivassa suhteessa melodiaa, että armotonta runttaa. When All Is Said and Done ei ole tyypillinen Napalm Death -biisi, mutta se ansaitsee hatunnoston työstään porttina yhtyeen ja sen edustaman genren maailmaan.
Pidän enemmän Napalm Deathista - ainakin Smear Campaignista - kuin muista kuulemista grind-bändeistä yhdestä hyvin selkeästä syystä: he eivät hukkaa punaista lankaa ylikierroksilla käyvän HC punkin alle. Vaikka musiikki on kaoottista ja hypernopeaa pärinää, kappaleissa on alku, keskikohta ja loppu, koukkuja unohtamatta. Suosikkibiisikseni levyltä muodostunut Freedom Is a Wage of Sin on tästä mitä erinomaisin indikaattori: vaikka biisi omaa sitä "vittuakoa väliä" -punk-asennetta ja älyttömän nopeaa blast beatia, sen kertosäe rakentuu infernaalisen hienon koukun (oivaltavan riffin ja biisin nimen sanomisen) varaan. Siinä missä Nasum tuntui jokaisella levyllään liian nopealta omaksi hyväkseen, Napalm Death pitää tolkun matkassa eikä vain tee nopeaa musiikkia tehdäkseen nopeaa musiikkia.
Yksi iso tekijä grindissä on lyriikoiden kantaaottavuus, eikä Smear Campaign ole tästä mikään poikkeus, vaan sanoituksissa ruoditaan milloin mitäkin nyky-yhteiskunnan (tai no, kymmenen vuoden takaisen yhteiskunnan) ongelmakohtaa. Ilman syväluotaavaa lyriikallista analyysiä on mahdollista nähdä jo pelkistä biisinnimistä, ketä vastaan Napalm Deathin kriittinen sanansäilä tällä kertaa käy: Fatalist, Dead and Dumbstruck (Intelligent Design), Puritanical Punishment Beating... Kantaaotetaan eikä irti päästetä. Vaikka mielipiteistä ei olisi samaa mieltä, on hattua pakko nostaa keski-ikäisten miekkosten yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vimmalle - monestihan mitä vanhemmiksi muusikot käyvät, sitä helpommin he irtautuvat nuoruutensa "radikaaliudesta" ja pamahtavat uskoonkin, kaiken muun lisäksi. Keski-ikäinen aatteiden pöhöttyminen on kuitenkin kaukana, kun Barney Greenway pääsee mikrofonin ja sanoituskynän ääreen.
En tiedä mitä sanoisin Smear Campaignista: se on hyvää grindiä, ja minulle luultavin väylä grindcoreen, jos tulen sellaista koskaan löytämään. Biisit ovat lyhyitä ja vihaisia, mutta kuitenkin biisejä, eivät pelkkiä parinkymmenen sekunnin mittaisia rypistyksiä. Minun pitäisi varmaan perehtyä Napalm Deathin nykytuotantoon paremmin... Hmm, joululahjatoivelista taisi juuri saada yhden tai kaksi lisäartikkelia.
Tänään on banaalin ja pateettisen nationalismin juhlapäivä Suomeksi nimetyssä valtiossa. Minua se ei voisi vähempää kiinnostaa monestakin syystä, joista tänään tärkein on se, että Motörhead on keikalla Hartwall-areenalla. Fuck yeah, Lemmy! Myönnän hieman viivyttäneeni tämän tekstin kirjoittamista, sillä Kiss of Death oli alunperin THE levy, jonka myötä tajusin Motörheadin hienouden ja Lemmyn nerouden. Pitkään blogia lukeneet saattavat muistaa, että Overkill ja 1916 saivat suunnaltani hieman nuivan vastaanoton. Todellisuus on se, että samalla kun kirjoitin 1916-tekstiä tajusin monia asioita - osittain tämä varmasti näkyy tekstissä, jos tietää mitä etsiä. Seuraavana päivänä tuon tekstin kirjoittamisesta marssin Music Hunter -levy- & musakrääsäkauppaan, josta mukaani lähti Kiss of Death. Kotona levy ns. kolahti, ja levystä muodostui minulle kesän 2014 soundtrack.
Kiss of Death ei välttämättä ole pitkän linjan Motörhead-faneille mitenkään poikkeuksellinen levy: hyvä tekele modernia (tai, siis, niin modernia kuin Motörhead nyt on koskaan ollut) lemmyttelyä. Kyllä, yritän tehdä tässä uutta verbiä, joka kuvastaa kaikkea mitä Motörhead edustaa: katu- ja rock-uskottavaa tepastelua, uhmakkaan rehvastelevaa lyriikkaa ja periksiantamatonta asennetta. Kun kaveri marssii usean promillen humalassa sisälle baariin ja nyökkää portsareille tuttavalliseen sävyyn, hän lemmyttelee. Kun allekirjoittanut yrittää olla cool ja tilaa Jack & coken baarimikolta ja istuu alas jutustelemaan filosofiseksi tarkoitettua jaarittelua, hän yrittää lemmytellä. Kun muusikko voi soittaa bassoa, seisoa samoilla jalansijoilla koko keikan ja onnistuu silti varastamaan huomion muilta bändin jäseniltä, hän - aivan - lemmyttelee.
Kiss of Death on täynnä erinomaisia rock- ja metalliralleja, jotka soitettu poikkeuksellisen hienolla groovella ja sellaisilla koukuilla, että tanssiksi, lauluksi ja muuksi sekalaiseksi möykäksihän sitä pitää joka kerta pistää. Jokainen biisi on tärkeä ja se, jos mikä, on erinomaisen levykokonaisuuden merkki. Lisäksi paketin kruunaavat Lemmyn lyriikat, jotka (kuten toivon kaikkien jo tietävän) edustavat rehellisintä ja laadukkainta rock-lyriikkaa kenties koskaan - ainoa lähelle tuleva vertailukohta on Bon Scott -aikainen AC/DC. Erityisesti Christine-kappaleen säkeistö "She moves like a rattlesnake made out of razorblades" on kaivertunut mieleni graniittiin syvin urin.
Minulle Kiss of Death on paras tähän asti kuulemani Motörhead-levytys, vaikka Bastards ei olekaan kovin kaukana takana. Yksi tärkeä tekijä mieltymyksessäni eittämättä on se, että se oli minulle portti lemmyttelyn maailmaan, mutta olen silti valmis väittämään tekelettä alusta loppuun onnistuneeksi levyksi. Uskoo ken tahtoo - jos tällä blogilla on joku pointti, se on nostalgian vaarallisuus ja kuuntelukokemuksen subjektiivisuus, ja tässähän sitä yritän yleistää oman nostalgiani ja subjektiivisen kokemukseni universaaliksi.
P.S.
"Lucky thing for you babe I'm so lazy / 'cause I'm gonna pull your trigger." Gotta love it.
Mokoman ura alkoi jo 1990-luvulla, vaikka varsinainen läpimurto tapahtui rajun tyylimuutoksen jälkeen Kurimuksella vuonna 2003. Nykymuotoisen Mokoman kolmas levy, erittäin komean nimen omaava Kuoleman laulukunnaat, oli julkaisunsa aikoihin kova pala monille: se oli levy, jossa kaikki, mikä oli edellisillä levyillä osunut johonkin muualle kuin häränsilmään, napsahti kohdilleen. Näin ainakin sanottiin; en ostanut levyä silloin, koska se oli kallis enkä ollut kuullut Mokomalta kuin yksittäisiä kappaleita, jotka eivät olleet säväyttäneet. Kun myöhemmin sitten ostin Kuoleman laulukunnaat, totesin sen olevan hyvä, mutta hieman mielikuvitukseton ja tuttu Mokoma-levytys. Tämä johtui siitä, että minulla oli kokoelmassani kaksi myöhempää yhtyeen tuotosta.
Kuoleman laulukunnaat on Mokoman mittapuulevy: tuotos, johon kaikkia tulevia verrataan. Siinä moni asia - joskaan ei kaikki - osuu napakymppiin: kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin vaikkapa Kurimuksella, Marko Annalan vokaaleissa on enemmän syvyyttä kuin aiemmin, melodiset koukut ja armoton rässipaahto ovat balanssissa. Mielenkiintoinen pointti: levyn puoliballadista, Kuu saa valtansa auringolta, on kääntynyt jopa Haloo Helsingin! käsitellyssä kelvollisen kuuloiseksi pop- tai rock-ralliksi. Lyriikat ovat, kuten Annalalta sopii odottaakin, paljon keskivertoa metallilyriikkaräpellystä parempia. Myös, jumakauta, kansikuva on komeaa katseltavaa.
Silti se ei ole Mokoman paras levy, minulle. Monet varmasti auliisti myöntävät kuinka hieno tuotos se on - koska se on - ja väittävät, että mikään, mitä yhtye on sitä ennen tai sittemmin tehnyt, ei ole verrattavissa siihen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhtyeen uusin, Elävien kirjoihin, on vieläkin parempi. Olen jo aiemmin hehkuttanut uutta kiekkoa ja hehkuttanen joskus kaukaisessa tulevaisuudessa lisääkin, mutta se ansaitsee sen. Kuoleman laulukunnaiden omia ongelmia ovat parantuneesta tulkinnastaan huolimatta Annalan puutteellinen ilmaisu niin örinän kuin puhtaiden vokaalien puolella sekä muutama kappale huitaisee hieman ohi - ei pahasti, mutta hieman kuitenkin. Levyltä puuttuvat huikeat yksittäiset rallit, joilla on selkeästi muusta levystä erottava tunnelma ja erilaiset oivallukset, kuten uudella levyllä Pohja on nähty ja Mutta minulta puuttuisi rakkaus - toki, Pahaa verta on hieno niskanmurskaaja ja Kuu saa valtansa auringolta haikean kaunis, mutta varomattomalle kuulijalle kaikki biisit sulautuvat enemmän tai vähemmän yhdeksi mötikäksi.
Valitus ohi. Kuoleman laulukunnaat on erittäin vahva kiekko lievine vikoineenkin. Se ei välttämättä tunnu niin mullistavalta enää, mutta noin kymmenen vuotta sitten se oli Mokoman siihenastisen kehityksen huipentuma, määränpää josta on vaikea jatkaa eteenpäin. Kuinka profetiaalista ja jälkiviisasta tämä onkaan.
On olemassa levyjä, joita ei vain pidä ymmärtää. Ne pitää kokea, hyvässä ja huonossa; yritys järkeistää kuultu johtaa pian sekoamiseen. Yhdysvaltalainen modernin progen metallin messias Mastodon on tahkonnut omaa meuhkaamistaan aina 2000-luvun alusta asti, ja yhtyeen kolmoslevy Blood Mountain on monissa piireissä nostettu jopa klassikon asemaan. Se on eittämättä levy, jota ei pidä liikaa ajatella, vaan antautua sille, mutta onko se hyvä sellaisena levynä?
Blood Mountain on koukeroinen ja vaikeaselkoinen, kyllä, mutta se ei tee levystä automaattisesti hyvin tehtyä. Koukeroiset riffit ja monipolviset sävellykset monesti luovat hyviä biisejä ja levykokonaisuuksia, mutta monet yhtyeet ovat myös ns. kadonneet omiin perseisiinsä veivatessaan ilmaisuaan aina vain monimutkaisemmaksi. Minulle Blood Mountain on aina jättänyt hieman haalean maun suuhun, mutta ei sen takia, että se on ylipitkä ja vaikeaselkoinen - vaikka näilläkin tekijöillä on osavaikutus asiaan - vaan koska se ei ole mitenkään erityisen hyvin tehty. Ennen kuin kukaan vetää herneitä nenään tämän enempää, voi hyvin olla etten ole "tajunnut" levyä. Ei olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta. Puolustuksekseni sanon sen, että yhtyeen neljäs levy, vieläkin koukeroisempi ja venkoilevampi Crack the Skye puolestaan toimii kuin kakkosnelonen takaraivoon.
Vaikka Blood Mountain on hankala levy täynnä mutkaa ja yllättäviä käänteitä, kappalemateriaali on makuuni liian tasapaksua, liian homogeenistä. En tarkoita tällä sitä, että jokaisessa biisissä pitäisi olla eri etninen soitin (didgeridoo, säkkipilli, vitun triangeli), vaan että tällaisenaan kaikki kappaleet tuntuvat puuroutuvan yhdeksi massaksi: toisinaan mennään kovempaa, toisinaan tunnelmoidaan, mutta silti rallit ovat kuin saman matemaattisen kaavan variaatioita. Jälleen, jonakin päivänä (lähi?)tulevaisuudessa saatan todeta yllä kuvatun näkökantani täysin vääräksi, mutta nyt, joulukuun alussa 2015, tämä on tilanne. Ehkä en ole vain nauttinut vaadittavaa yhdistelmää lääkkeitä, huumausaineita ja väkeviä viinoja, että touhussa olisi löydettävissä punaista lankaa.
Toki yhtyeen soittoa on ihailtava - erityisesti rumpali Brann Dailorin työskentely on esimerkillistä. Samaa, tosin, voi sanoa kaikkein sieluttomimmastakin soitinrunkkausprogesta (jollaista, just for the record, Mastodon ei ole) ja harva bändi metallin piirissä pääsee oikeasti suureen suosioon täydellisellä soittotaidottomuudella. Punkissa ehkä, progemetallissa ei niinkään.
Blood Mountain on sellainen levy, jonka kuuntelen tasaisin väliajoin, mutta en pääse sen maailmaan yhtään paremmin perille. Se vain on, kuten kulunut ilmaisu kuuluu. Tässä se on minulle monien Opethin levyjen hengenseuralainen.
This is it, the big one, a mother of all one hit wonders. Kuten varmasti kaikki muistavat, vuonna 2006 Lordi voitti Euroviisut kappaleella Hard Rock Hallelujah, ja tämä yksittäinen sävellys, enemmän kuin mikään muu, personifioi 2000-luvun "hevibuumia" - toisen sijan ottaa Ari Koivunen. Siinä pyörityksessä moni asia unohtui ja muuttui absurdiksi irvikuvaksi itsestään - Lordi yhtyeenä ja The Arockalypse levynä erityisesti. Jääkiekon MM-kisojen voitot (1995 ja 2011) eivät olleet mitään verrattuna siihen kansalliseen euforiaan, jonka yhden kollektiivisesti typeräksi myönnetyn kilpailun voittaminen sai aikaan. Vielä melkein kymmenen vuotta voiton jälkeen Lordi on "se bändi, joka voitti Euroviisut", eikä loppu ole näkösällä; yhtye menetti kasvonsa, käpertyi kuoreensa ja näivettyi pelkäksi vitsiksi lyhyen supersuosion takia/ansiosta. Tämä on mielestäni väärin, sillä vaikka Lordi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä bändi, ei sen kohtalo ole reilu, mistä The Arockalypsen kuuntelu muistuttaa.
The Arockalypse ei ole ollenkaan hassumpaa hard rockia ja heviä: vaikutteet ovat vahvasti 1980-luvulla ja koukut ovat, kuten euroviisuvoitto todisti, maailman mittakaavassakin kovaa luokkaa. Levy kuulostaa samalta kuin yhtyeen kaksi edellistäkin tuotosta, eikä muutosta/kehitystä ole tapahtunut, mitä voi pitää hyvänä tai huonona asiana, mutta kun homma toimii, mitäpä sitä turhia innovoimaan. Kenties suurin yksittäinen ero aiempiin tuotoksiin on nimekäs vierailijakatras: Dee Snider pitää puheen, Bruce Kulick (jonka nykyinen ura taitaa olla tiivistettävissä vierailusoolojen heittelyyn) tiluttelee ja Udo Dirkschneider päästelee tuttuja udomaisia kireitä rapsilaulujaan They Only Come Out at Nightissa. Mainittu nimihirviöbiisi on myös levyn ehdottomasti parhaita - jopa paras - ralleja Bringing the Balls Back to Rockin, It Snows in Hellin ja sen väistämättömän Hard Rock Hallelujahin ohella.
Sinänsä, kuten mainittua, Lordin musiikissa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseksi ei lasketa Mr. Lordin laulua. Kun sanoin edellisessä kappaleessa Udon ääntelyä kireäksi raspilauluksi, niin juuri sellaiseen soundiin uskon Mr. Lordin pyrkivän, mutta vaikka laulu on eittämättä kireää ja raspista, se ei kuulosta hyvältä kuin Udolla, vaan toivottomalta yrittämiseltä. Onko tässä mitään järkeä kenellekään muulle? No, selitetään esimerkin kautta: hidas ja tunnelmallinen It Snows in Hell on tosiaan levyn parempia biisejä, mutta sen säkeet ovat lähes sietämätöntä kuultavaa Mr. Lordin täysin riittämättömän tulkinnan takia: vaikka miekkonen handlaa rokkaavammat kohdat ihan kelvollisesti, puoliballadin hempeämpien osuuksien päälle nariseva ääni ei sovi sitten millään. Kapean äänialan raspilaulu voi toimia täysverisen pianoballadin kanssa, jos se tehdään oikein (Grave Digger on tehnyt tästä jonkinasteisen taiteenalan Emerald Eyesillä ja Always and Eternallylla), mutta siihen vaadittaisiin Mr. Lordia ansiokkaampi tunteiden tulkki.
Lordi on maineensa vanki. Se tekee yhä kelvollisia levyjä, mutta ilman uutta laulukilpailumenestystä se tuskin tulee olemaan Suomessa mitään muuta kuin naavapartojen nyökkäilyä keräävä yhtye. Ulkomailla yhtyeen "Gwar Gwarin puutteessa" -akti saattaa käydä kaupaksikin.
