Into Eternity - The Incurable Tragedy (2008)

Nykyään liian harva edes muistaa Into Eternityä, mutta kymmenen vuotta sitten bändi ponnahti monien tietoisuuteen, kiitos solistinsa. Bändin koukeroinen, tekninen death-sävyinen proge ei ole sitä kaikkein kaupallisinta musiikkia, mutta kun solistilla on äänijänteet kohdillaan, vaikeampikin musa alkaa kiinnostaa yhtä jos toista metallidiggaria. Lisäksi, solistivarkaus Iced Earthiin on aina julkisuusbuusteri. Kyllä kyllä, Into Eternity on se bändi, josta Jon Schaffer bongasi Stu Blockin ja anasti Iced Earthin toiseksi parhaaksi nokkamieheksi. Siksi monille varmasti tulee yllätyksenä, että Blockin alkuperäinen bändi tosiaan ei ole perinneheviä tai poweria tai mitään sinnepäinkään, vaan erittäin vaikeaselkoita progea, jossa örinä/rääkynä on isossa roolissa.

Ongelma on vain se, että The Incurable Tragedy ei ole kovin hyvä levy death-sävytteistä progea. Sen biiseistä puuttuu flow, jota seurata. Progessa tuon punaisen langan ei tarvitsekaan olla kovin pinnassa, mutta silti lyhyt, tynkä- ja luonnosmaisista kappaleista koostuva albumikokonaisuus on epätavallisen poukkoileva ja päämäärätön. Esimerkiksi levyn pisimpiin kuuluva Spent Years of Regret kestää vaivoin yli neljä minuuttia, mutta matskua siihen on ängetty tuplasti pidemmän biisin verran, vaikka siltikään yksikään idea ei loppuun asti hiottu. Vielä pahempi esimerkki ylivilkkaasti kaikkiin suuntiin juoksentelevasta sävellystyöskentelystä on Diagnosis Terminal, joka ei pysy montaa sekuntia yhden asian kanssa ja kertosäkeet ovat pidempiä kuin niitä edeltävät säkeet. Sama pätee käytännössä kaikkiin levyn biiseistä. Ymmärrän toki, että kyseessä on konseptilevy ja se kuuluu mieltää yhdeksi, 38 minuuttia pitkäksi biisiksi, mutta se esittelee enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Kun levyllä on näin selvästi erilaisia kappaleita ja villisti poukkoilevia tunnetiloja, se tarvitsisi selvän, vahvan punaisen langan, jonka ympärille kaikki voitaisiin punoa, mutta kun ei sitten millään. Musiikki saa ja, mielestäni, sen pitääkin haastaa kuulijansa, mutta tekotaiteellinen ideaa idean perään ketjuttava poukkoilu on uuvuttavaa kuunneltavaa ja kertoo siitä, että bändi on unohtanut ottaa kuulijat huomioon tehdessään musiikkia ja levykokonaisuutta.

The Incurable Tragedy sisältää valtavan määrän potentiaalia, mutta - ja tätä ei suustani usein kuule - levyn ja biisien pitäisi olla pidempiä, mikäli tuo potentiaali haluttaisiin realisoida. Tai, vaihtoehtoisesti, heikompia ideoita ja itseriittoisimpia kikkailuja pitäisi karsia niin paljon, että nyt kolme tai neljä minuuttia kestävät biisit pysyisivät yhtä pitkinä, mutta sisältäisivät noin puolet vähemmän dataa. Että tunnetiloja ja ideoita ehdittäisiin rakentaa kunnolla ja mielekkäästi. Onneksi bändi pystyy parempaankin - asia, josta pääsette lukemaan pian impe.fi:stä.

Bob Dylan - The Times They Are A-Changin' (1964)

Olen tainnut virallisesti innostua Bob Dylanista. Koska totta kai – ei elitisti-/hipsteripistekertymäni kohoaisi riittävän korkeaksi kaulaparran omistamiseksi. Halusin aluksi hankkia hieman rokkaavamman Dylanin levyn – mahdollisesti Highway 61 Revisitedin tai Blood on the Tracksin – mutta vierailemassani levykaupassa oli tarjolla vain yksi klassikoksi laskettava Dylan-levytys, The Times They Are A-Changin’ vuosimallia 1964. ”Vitut”, ajattelin, ”tätä pidetään yhtenä Dylanin klassikoista, joten saa luvan kelvata ensikosketukseksi.”

Dylanin hienous ovat lyriikat. Tästä näkemyksestä yllättyy tasan ei kukaan, mutta siitä huolimatta The Times They Are A-Changin’ omaa hyviä sävellyksiä, kaikessa minimalismissaan. Koko levyllä esiintyy yksi muusikko, Bob Dylan, joka soittaa kitaraa, laulaa ja pärisyttelee toisinaan melodioita huuliharpulla; kappaleet on täytynyt äänittää livenä, yhdellä otolla. Musiikki on niin intiimiä, niin välitöntä, kun levyllä ei ole mitään ylimääräistä, ja vaikka Dylan soittaa välillä väärin tai ei osu nuottiin kovin puhtaasti, se kaikki kuuluu asiaan, sillä tämä on soitettua, ei ohjelmoitua musiikkia. Samalla se on vähäeleisyydessään jotakin sellaista, mistä minulla ei ole paljoa kokemusta enkä pysty pätevästi sovittamaan sitä mihinkään aiemmin kuuntelemaani – lähimmäs pääsen, kun rinnastan sen akustisiin livesovituksiin joistakin metallibiiseistä tai metallibändien balladeista (Blind Guardianin The Bard’s Song, anyone?). Kaikesta tästä huolimatta tai johtuen pidän monista levyn kappaleista suuresti – etenkin levyn kolme ensimmäistä kappaletta (nimikko, Ballad of Hollis Brown ja huikea With God on Our Side) ovat yksinkertaisesti nerokkaita. Levyltä jää käteen läjä hienoja yksittäisiä säkeitä (”your children are so hungry that they don’t know how to smile” tulee ensimmäisenä mieleen) tai kokonaisia säkeistöjä (melkein kaikki With God on Our Sidessa), jotka jäävät kummittelemaan takaraivoon.

Valitettavasti levy on myös minimalisminsa takia sen verran yksiulotteisia, ettei koko levykokonaisuuden kuunteleminen ole mielekästä kuin muutaman kerran. Biisit, yksinään otettuina, eivät ole missään välissä huonoja ja lyriikat ovat kautta linjan erinomaisia, mutta albumikokonaisuutena The Times They Are A-Changin’ ei ole kovin erikoinen. Arvostan levyä kuitenkin suuresti etenkin Dylanin lyriikoiden takia, ja olen kohtuullisen vakuuttunut, että se ei jää ainoaksi Dylanin levyksi kokoelmassani.

Ensiferum - Unsung Heroes (2012)

Voihan epäpyhä anaalitappi kuinka voi levy olla tylsää kuultavaa! En taatusti ole ensimmäinen, jonka päässä näillä suuntaviivoilla kulkeva ajatus on rullannut, kun Ensiferumin Unsung Heroesia on kuunnellut ensimmäistä kertaa. Tiedän, että toissapäiväinen blogitekstini Ragen levystä oli negatiivinen – kenties tarpeettoman suuressa laajuudessa – mutta Unsung Heroes ei ansaitse edes varovaisia kehuja. Kymmenen ylipitkää biisiä, joista parhaassa olisi aineksia vaivoin neliminuuttiseen ralliin; tempojen pysyminen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta keskikastissa; ankeat riffit ja koukuttomat melodiat, joita veivataan keskipitkiltä ikuisuuksilta tuntuvat ajat. Jos levyn parhaan biisin tittelistä kisaavat Ensiferumin heikoin musavideobiisi In My Sword I Trust, ainoa rivakampi (siltikin tylsä) biisi Retribution Shall Be Mine ja se mammuttitautinen, peräti kuusitoista minuuttia kestävä päätösraita Passion, Proof, Power… Ja mä menin luulemaan, että uusi Two Paths oli heikoin Enska!

Ei Unsung Heroesin surkeus yllätyksenä tullut: kun levy oli tuloillaan ja ennakkomaistiaisena tarjoiltu In My Sword I Trust jäi laiskaksi läpsyttelyksi, koko kiekko jäi ”kai sen joskus voisi tsekata” -kategoriaan. Sitten tulivat arvostelut ja, voihan veljet, kuinka tulivatkaan. Minulle From Afar oli pettymys ja mielenkiinto Ensiferumin tekemisiin putosi jo sen jälkimainingeissa, mutta vasta nyt, kun hankin Unsung Heroesin ja olen kuunnellut sitä muutaman kerran, ymmärrän, kuinka From Afar oli vielä kuunneltavissa – se oli tylsä ja keskinkertainen ylivertaisen Victory Songsin jälkeen – mutta Unsung Heroes on jotakin aivan muuta. Eihän tätä paskaa tahdo jaksaa kuunnella edes ensimmäistä kertaa loppuun! Oh, how the mighty fell!

Saattaa vaikuttaa siltä, että olen tarpeettoman kriittinen levyä kohtaan – sen erilaisuus verrattuna muuhun Ensiferumin diskografiaan ei saisi tehdä siitä huonompaa. Mutta kun erilaisuus ei tee siitä huonoa: olkoon vaikka koko levy keskitempoista, hitaasti soljuvaa, puoliakustista folk rockia, mutta kunhan se olisi hyvää tai edes keskinkertaista folk rockia! Minulle erilaisiin suuntiin musiikkiaan vievät bändit ovat aina kiinnostavampia kuin samaa levyä kerrasta toiseen jauhavat jäärät ja arvostan Ensiferumin yritystä tehdä jotakin uutta, mutta ongelmana ei ole pyrkimys vaan toteutus. Levyltä ei löydy ainuttakaan biisiä, joka ei paransi, jos sen keston puolittaisi tai ainakin leikkaisi minuuttia tyhjäkäyntiä eripuolilta biisiä. Kaikkien biisien ei tarvitse tai pidä olla kolmeminuuttisia radiosinkkuja, mutta kun esimeriksi Burning Leavesilla kestää minuutti päästä ensimmäiseen säkeistöönsä eikä se introriffi ollut edes hyvä… Aivan erityistä murhenäytelmää on kuunnella Last Breathia, joka saattaa hyvinkin olla Ensiferumin koko tuotannon huonoin biisi – kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa huudahdin (kivusta ja kauhusta) ääneen, että ”mitä vittua ne on miettiny!”

En osaa vastata omaan kysymykseeni. Unsung Heroes on paska levy. Turisas2013 oli erilainen mutta silti siedettävä – muutama helmi joukossa, jokunen filleri, mutta ei mitään kunnianloukkaustason kuraa. Unsung Heroesista on vaikea sanoa samaa.

Rage - End of All Days (1996)

Rage on tavallaan ihan paska bändi, mutta tavallaan taas ihan jees - kaikki riippuu siitä, mistä Ragesta milloinkin puhutaan. Minulle Rage on parhaillaan progeimmillaan ja melodisimmillaan: etenkin Speak of the Dead ja Ghosts ovat osuneet parhaiten, kun raskaspoljentoisemmat Unity ja Soundchaser tai speedsävytteiset powerkiekot a'la Secrets in a Weird World on jättäneet kylmemmäksi. Esimerkisi juuri mainittu 1989 ilmestynyt speed-power-levy on ollut hyllyssä mätänemässä muutaman kuuntelun jälkeen, kiitos tylsän kappalemateriaalin ja Peavy Wagnerin rasittavan ulinan, eivätkä kömpelöt lyriikat varsinaisesti auta asiaa. Lyriikat eivät Ragella koskaan ole olleet hyviä, mutta melodiataju Peavylla on paremmin kohdillaan, kun hän lähtee progeilemaan ja kokeilemaan, kuten vaikkapa parikymmenminuuttisen nimikkoraidan omaavalla Speak of the Deadilla. Mikä Rage soittaa End of All Daysilla, jota pidetään yhtyeen intensiivisen ysärin (yhdeksän kokopitkää levyä yhtä moneen vuoteen!) parhaita?

Se tylsä Rage, joka rämistelee läpi levyn yksinkertaisten ja junnaavien kertosäekoukkujen varassa. Neljätoista ylimittaista biisiä muodostavat ylimittaisen ja ankean levyn, josta ei tahdo jäädä käteen muuta kuin ärtymys tuhlatusta ajasta. Riffien taso on korkeintaan keskinkertaisella asteella. Paljon kertoo myös se, että levyä kuunnellessa aloin epäillä tykkäisinkö niistä paremmista Rage-levyistä, jos kohtaisin ne nyt ensimmäistä kertaa. Peavyn ääniala on kapea mutta riittävä, soundit ovat kelvolliset, paketti on kaikilta osiltaan lisää sitä samaa tuttua huttua juttua. Kuunnelkaa nyt joku Deep in the Blackest Hole tai Face Behind the Mask ja sanokaa päin näköä niiden olevan hyviä biisejä, niin näette ensimmäisen kerran kuinka samaan aikaan itketään surusta ja kauhusta sekä nauretaan myötähäpeästä ja arvostuksenmenetyksestä.

Montako samanlaisista biiseistä koostettua samanlaista levyä Ragen tarvitsi tehdä ennen kuin kohdalle osui hyviä kokonaisuuksia? En tiedä, kysyn retorisesti, koska en usko, että hetkeen hankin ainuttakaan. Ymmärrykseni mukaan XIII on lähempänä äärimelodista Ghostsia ja Lingua Mortis lähempänä sinfoniaorkesterin kanssa progeiltua Speak of the Deadia, mutta End of All Days on toteutukseltaan niin ankea, että joudun todella reflektoimaan elämääni ja valintojani huolella, jos ostan seuraavan vuoden aikana ainuttakaan Rage-levyä, olivat ne kuinka harvinaisia tahansa. Secrets in a Weird Worldin vieressä on hyvä mädäntyä.

Angel Witch - Angel Witch (1980)

Monet sanovat, että Angel Witchin esikoislevy Angel Witch on yksi parhaista NWOBHM-levyistä, jonka hienoutena on yhdistelmä NWOBHM:n kiivautta ja Black Sabbathin raskaampaa, doomimpaa tunnelmaa. Koska Angel Witch ei koskaan noussut merkittäväksi nimeksi metallikentällä, yhtyeen esikoislevyä on ollut yllättävän vaikea löytää, vaikka sitä pidetään klassikkona. No, älkää luottako liikaa klassikkostatuksen kaupalliseen potentiaaliin: arvosteluhommissa tulee jatkuvasti vastaan bändejä, joita hehkutetaan klassikkoina, mutta joita on myyty ehkä viisi kappaletta vuonna 1986 ja jotka ovat myös ihan silkkaa skeidaa.

Onneksi Angel Witch ei ole skeidaa, vaan erittäin hyvää brittiheviä. Kyllä, aina välillä tempot putoavat - vaikkapa White Witchin C-osassa - mutta koko doom-vaikutus on, ainakin esikoisella, varsin pinnallinen. Se ei tee levystä huonoa - kaikkea muuta - mutta doom-rummun (hidas) paukutus oli merkittävä yksittäinen tekijä, joka sai minut poimimaan kiekon talteen. Mainittu White Witch kulkee C-osaansa lukuun ottamatta turvallisella ja NWOBHM:n suosimalla laukalla, joten se siitä merkittävästä erilaisuudesta. Levyn vahvuutena on se, että sen biisit ovat paljon parempia kuin monien muiden saman aikakauden, sittemmin unohdettujen NWOBHM-pioneerien esikoislevyillä on tarjottavana. Esimerkiksi Confused on yksinkertaisesti hävyttömän tarttuva rokkimetalliralli - parempaa kuin mitä vaikkapa ensimmäisillä Saxonin levyillä on tarjottavanaan, jostakin Diamond Headista tai Tygers of Pan Tangista puhumattakaan.

Alle kolmivarttisena rykäisynä Angel Witch on hyvä, kiihkeä rypistys, joka tulee kuunneltua kuin huomaamatta loppuun. Joukkoon ei juuri heikkoja biisejä mahdu, mutta silti sen hehkuttaminen klassikkona on yliampuvaa: hyvä levy, kyllä, mutta ei häikäisevä. Mikäli bändi olisi vääntänyt lisää ja nopeammin kokopitkiä, joiden taso olisi ollut esikoisen kaltainen, kenties yhtye olisi rundaisi Saxonin sijasta jokapaikan työjuhtana. Jos Angel Witchin tragedia jokin on, niin levytysvälin venyminen viiteen vuoteen aikana jolloin kaikki muut bändit suolsivat levyjä ulos vähintään joka toinen vuosi. Ehkä biisimateriaali ei olisi kestänyt kiirehtimistä - kiirehditty Frontal Assault taitaa olla kaikkien mielestä bändin heikoin tuotos - mutta kun esikoisesta on kolmekymmentäkahdeksan vuotta, diskografian laajuuden paranisi olla enemmän kuin neljä kokopitkää. En tiedä mitä kaikkea kulissien takana on tapahtunut, mutta metallimusiikkikenttä oli sellainen, että bändeiltä vaaditaan aktiivisen keikkailun lisäksi kiireistä julkaisuaikataulua - nykyään viisi vuotta levyjen välissä on tavallisempaa kuin 1980-luvulla, mutta siltikin Angel Witchin edellinen levy on jo kuusi vuotta vanha.

Nocturnal Rites - Shadowland (2002)

Olen vasta äskettäin hurahtanut mukaan Nocturnal Ritesin semifanikelkkaan. Yhtye, heitä tuntemattomille, aloitti 1990-luvulla veivaamalla kuolometallia, mutta jo esikoislevy oli poweria. Siitä noin kymmenen, kahdentoista vuoden ajan bändi sylki levyjä ulos hirmuisella tempolla: esimerkiksi käsiteltävä Shadowland on ilmestynyt vuonna 2002 ja sitä edelsivät levyt vuosina 2000, 1999 ja 1998; vastaavasti sitä seurasivat levyt vuosina 2004, 2005 ja 2007 ennen kymmenen vuoden levytystaukoa. Kymmenessä vuodessa vuosituhannen vaihteen paikoilla porukka väänsi seitsemän levyä joista noin puolet kuulleena uskalla sanoa, että taso on pysynyt korkeana. Nykyään bändin levyjen löytäminen on vain hitusen vaikeaa, koska ainakaan Helsingin levykaupoissa ei ole ollut ainuttakaan vuosiin – ja jos on ollut, olen ostanut ne talteen.

Shadowland on varsin kuvaava 2000-luvun taitteen Nocturnal Rites -levy: erittäin hyvää, varsin suoraviivaista ja tarttuvaa poweria, joka on taltioitu surkeilla soundeilla. Ehkä olen nykyään sellainen kermaperse että oksat helvettiin, mutta ainakin minulle kuuntelunautinto latistuu, kun mahtipontisesta musiikista puuttuu suuret, mehukkaat soundit; Shadowlandilla, kuten vuoden 2004 New World Messiah’lla, soundit ovat erikoisen bassottomat, ohuet ja kuin demolta. Moni raita klippaa, esimerkiksi virvelirumpu on kohtuuttoman pinnassa ja muutenkin äänimaailma on ihmeellistä sekasotkua. Levyä ensikertaa kuunnellessani minun oli vaihdettava soitinta ja kuulokkeita muutamaan otteeseen ennen kuin uskoin, että kyllä vain, tältä tämän levyn pitääkin kuulostaa. Jos ongelma riivaisi vain Shadowlandia, uskoisin saaneeni vain huonon kopion levystä – on sitä oudompiakin kusetuksia tullut vastaan, mutta ei kovin montaa – mutta kun New World Messiah kärsii aivan identtisestä ongelmavyyhdistä…

Huonot soundit eivät tietenkään pilaa loistavaa kappalemateriaalia ja siinä, jos missä, Nocturnal Rites loistaa. Shadowlandilla ei ole heikkoa biisiä ja power metal -diggareille bändin diskografia kuuluu yleissivistykseen. Kyllä, bändin myöhemmillä levyillä – tai, pitäisikö sanoa, eräällä myöhemmistä levyistä – tyyli muuttuu raskaammaksi ja vähemmän poweriksi, mutta silläkin porukka omaa erinomaisen melodia- ja koukkuvainun. Omissa kirjoissani yhtyeen tällä hetkellä tuntemistani kiekoista paras on New World Messiah, mutta Shadowland on hyvänä kakkosena ja sitä seuraavat paluulevy-Phoenix ja diskografian kummajainen, The 8th Sin. Säästelen ylisanojani vielä hieman, koska ostin Wackenista (mutta en ole vielä ehtinyt paneutua, koska kiire yadayadayada) myös Grand Illusionin, jota kohtaan minulla on suuret odotukset, sillä monet tuntuvat pitävän sitä yhtyeen kirkkaimpana kruununjalokivenä. Varautukaa siis lukemaan lähiaikoina uudestaan höpinää Nocturnal Ritesista. Teitä on varoitettu.

Riot - Thundersteel (1988) & The Privilege of Power (1990)

Riot oli pitkään niitä bändejä, joista minua naavapartaisemmat mainitsivat namedroppailumielessä, mutta johon en koskaan tullut perehtyneeksi. Alkuvuonna sain arvosteltavakseni nykyään Riot V -nimeä kantavan bändin uusimman levyn, Armor of Lightin, joka yllätti minut kipakkuudellaan ja pirteydellään. Tokihan veteraanibändiltä olisi hankittava muitakin levyjä - luontevaksi kiinnekohdaksi osui yhtyeen renessanssi 1980- ja -90-lukujen taitteessa. Poimin yhtyeen parhaimpina pidetyt levyt Thundersteel ja The Privilege of Power yhteisboksissa, mikä selittää niiden käsittelyn samassa tekstissä.

Kaksikosta Thundersteel on parempi - väite, jonka kaikki tietävät todeksi. Thundersteel on tiukempi, paremmin rakennettu ja ikimuistettavampi kokonaisuus, josta ei keikkahittibiisejä puutu. Ei se ehkä aikakautensa parhaita levyjä ole, mutta en epäröi kuin hieman sanoessani, että se kuuluu 1980-luvun top 20 metallilevyjen joukkoon - sopii pitää mielessä miten kova vuosikymmen kasari oli.

The Privilege of Power on myös hyvä levy, mutta se on ylimittainen ja huonommin fokusoitu. Levyltä löytyy liian paljon kaikenmaailman soundscapingia ja muuta tarpeetonta. Lisäksi, biisien kestot ovat pompanneet ja levyltä löytyy kolme yli seitsemän minuuttia pitkää rallia ja tähän päälle vielä kaksi yli kuusiminuuttista. Vertailukohtana Thundersteelillä on tasan yksi yli kuusiminuuttinen biisi, melkein yhdeksän minuuttia kellottava päätösraita Buried Alive (Tell Tale Heart). Minulla ei ole mitään pitkiä biisejä vastaan - blogia pidempään lukeneet tietävät tämän varsin hyvin - mutta pituus ei ole oikotie erinomaisuuteen, vaan saattaa kertoa laiskasta karsimistyöstä. Heitto, jota käytän toistuvasti puhuessani luomisesta - oli se kirjoittamista tai säveltämistä - kuuluu: laiska kirjoittaja ei ole se, jolla on yksi sivu valmista tekstiä kasassa, vaan se, jolla on tuhat hiomatonta sivua paskaa. Kuka vain voi takoa näppäimistöä loputtomiin, suoltaen sanoja sanojen perään, mutta oikeasti hyvää jälkeä saa vain hiomisella ja karsimisella. Tämä pätee täysin myös säveltämiseen. Esimerkiksi mainioita osioita omaava Black Leather and Glittering Steel kaipaisi kipeästi leikkuria.

Riot on tervetullut tuttavuus levyhyllyssäni. En tiedä oikein mihin menisin enää tästä, sillä olen nyt hankkinut yhtyeen kehutuimpiin lukeutuvat levyt ja AOR-henkisempi materiaali 1990-luvulta ei kiinnosta samalla tavalla. No, eiköhän noita kiekkoja tule vielä hamstrattua. Ja, jos se nyt jollekin jäi epäselväksi, ottakaa Thundersteel haltuun - ette kadu, kipakkaa speediä parhaimmillaan.