Kehuin Irreligioussta aikamoisilla ylisanoilla; erityisesti Moonspellin toisen levyn tunnelma viehätti minua lähes loputtomiin kuvailuihin. Ostin aikanaan kuitenkin The Butterfly Effectin ennen tuota klassikkolevyä, ja voitte kuvitella ihmetykseni, kun totesin Irreligiousin häikäisevän laadun - sitä kun ei The Butterfly Effectiltä löydy, ei sitten yhtään. Tunnustan nyt muuten saman tien, että ostin The Butterfly Effectin yhdestä ainoasta syystä: se oli kirjaston poistokorissa hintalapulla 50 senttiä, ja lyriikkalehdykkäkin oli kadonnut matkalla; Irreligious maksoi jo tuplasti enemmän.
Asiaan. The Butterfly Effect on hyvin industrial-vaikutteinen tuotos - tämä tarkoittaa sitä, että poissa ovat mielikuvat hämyisistä uusgoottilaisista linnoista, opiumiluolista ja viktoriaanisen Lontoon syrjäkujista, ja tilalla on aikansa modernia metallia ilman vahvaa ilmapiiriä, mikä leimasi yhtyeen aiempaa tuotantoa. Minulle tämä on suuri miinus - oikeastaan niin suuri, että levy on jäänyt lähes vaille kuuntelua. Toinen suuri ongelma on se, että levy on liian pitkä (tunti) ja sanalla sanoen tylsä: se ei varioi riittävästi ja kun varioi, se menee epämääräiseen ambient-haahuiluun (a'la Can't Bee). Kollektiivinen mielipide Moonspell-fanien keskuudessa tuntuu olevan, että The Butterfly Effect on yhtyeen lowpoint, josta sitten ollaan vähitellen kavuttu ylöspäin, joten yksin en ole kritiikkini kanssa (tällä kertaa, ainakaan).
Totta puhuakseni en tiedä tarkalleen, mitä voisin sanoa levystä. Se ei säväytä suuntaan saakka toiseen: se ärsyttää kyllä, mutta en jaksa jäsentää ärtymykseni nyansseja, koska The Butterfly Effect ei houkuta minua kuuntelemaan itseään. Siinähän se taisi tullakin, eikö? Se, että levyn kuuntelu ei maita edes niin pitkään, että voisi luoda järkevää kritiikkiä siitä, taitaa olla likipitäen pahinta, mitä mistään levystä voi sanoa, koska se tarkoittaa sitä, että levyssä ei ole mitään hyvää, tai jos on, kuulija ei sitä löydä. Levy kuulostaa kautta linjan siltä, että yhtyettä ei oikeasti kiinnostaisi hevon helvettiä soittaa heviä, mutta ei uskalla kuitenkaan päästää irti menneisyydestään, ja jää hiilumaan abstraktiin välitilaan, jossa se ei tyydytä oikein ketään kunnolla. Lustmord, esimerkiksi, yrittää olla vanhoille faneille suunnaattu sävellys, mutta örinät ja "rankat" riffit luovat teennäisen vaikutelman.
En liioittele, kun sanon, että olisin tyytyväisempi levyyn, jos se olisi kunnolla tehtyä (lievästi) metallivaikutteista ambientia. Painotus on sanoilla "kunnolla tehtyä". Samplejen yhdistäminen heviin, kokeilellisuus ja kaikki muutkin ideat, joilla yhtye on leikitellyt levyä tehdessään, ovat hyviä ja niissä on ainekset ties millaiseen tajuntaa avartavaan kuuntelukokemukseen, mutta niitä ei ole tuotu oikein metallin kontekstiin. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: The Butterfly Effect on sävelletty laiskasti ja huonosti.
Nyt, suokaa anteeksi, menen kuuntelemaan Irreligiousin. Tunnen oloni likaiseksi ja hyväksikäytetyksi, tyystin väärällä tavalla.
Olen aina - tai ainakin erittäin pitkään - pitänyt ideasta, että metalli ja klassinen musiikki yhdistettäisiin molempien konventioita kunnioittaen. S&M on yksi ensimmäisiä päteviä yrityksiä tähän genreen; sittemmin kaikenmaailman Epicat ja Nightwishit ovat vieneet saman idean paljon pidemmälle, mutta Metallica on kuitenkin Metallica.
Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.
Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.
P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?
Mercyful Faten reunionin jälkeiset levyt (=-90-luvun tuotanto) on laadullisesti laskeva käyrä: In the Shadows veti vertojaan -80-luvun klassikoille, Time ja Into the Unknown osuivat puoliksi maalitauluun ja puoliksi sen takana seisoneeseen koivikkoon, ja Dead Againista ei tarvitsekaan puhua. Jatkaako ytimekkäästi nimetty 9 (18 is actually 9, anyone?) tätä kehityskulkua, vai onko se kaivattu piristysruiske?
On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
Kun tutustuin ensimmäisen kerran heavy metaliksi kutsuttuun musiikkigenreen, Iron Maiden oli kolmen ensimmäisen tuohon genreen kuuluvan yhtyeen joukossa joita kuulin (kuten varmasti miljoonilla metallisydämillä). Tutustuessani Iron Maideniin en tiennyt yhtyeen historiasta mitään, en tuntenut ennalta Steve Harrisin kolisevaa bassosoundia, hyvä jos olin koskaan kuullutkaan (tietoisesti) ainuttakaan yhtyeen biisiä - minulle pakotettiin kurkusta alas Edward the Great -kokoelma, ja tässä ollaan. Pitkä johdanto, mutta sillä on pointtikin: tuohon aikaan, jolloin kuulin Aces Highn ja muut klassikot ensimmäistä kertaa, Iron Maidenin historian kolmen tärkeimmän (ei laadullisesti, vaan nimenomaan yhtyeen historian näkökulmasta) levyn joukossa oleva tuotos ja samalla tuorein levy oli Brave New World. Se oli kaikissa kaupoissa - vaikka olikin jo kaksi vuotta vanha levy - ja kuuntelimme kavereitteni kanssa sitä; minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka tärkeä levy oli.
Let's cut the crap. Miksi Brave New World on niin vietävän tärkeä levy? Bruce Dickinsonin paluulla on suuri osuus siinä, samoin kahden (kokoelmastani puuttuvan, muuten; tunnen levyt kuitenkin jotenkin) Blaze Bayley -aikaisen levyn (okei, ei ole reilua, oli ne kaksi muutakin ysärilevyä aikamoista kuraa paskalammikossa) jälkeinen laadullinen renessanssi oli tärkeää, mutta kenties kaikkein tärkeintä oli Adrian Smithin paluu sävellystiimiin. En yritä ala-arvioida Steve Harrisin merkitystä tai sävellyskynän terävyyttä (paljon muuta; Harris on Maidenin aivo ja sielu), mutta ei ole mikään salaisuus, että sitten Smithin lähdön (Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen) Iron Maidenin kappalemateriaalin taso oli pudonnut ajoittain hävettömän alas.
Neljään "smithittömään" levyyn verrattuna ylipitkä ja filleriä sisältävä (tuttuja termejä, eikö?) Brave New World on yllättävänkin freesi tuotos - se sisältää jotain, mitä neljä edellistä levyä ovat (mielestäni, tietenkin) kaivanneet: idean. Brave New Worldilla on paljon ongelmia, paljon puutteita ja suuria heikkouksia, joihin pureudumme myöhemmin, mutta pelkkä kritiikissä vellominen hämärtää sitä tosiseikkaa, että levyllä on paljon erinomaisia kappaleita, jotka kelpaisivat jopa kasarilevyille! Levyn parhaat biisit ovat Out of the Silent Planet, joka tunnelmoi ja rymisee sopivassa suhteessa, ja massiivinen, hirmuiseen tempoon kohoava Dream of Mirrors - näiden kahden ohella esimerkiksi Brave New World ja vaikka sitten Blood Brothers ovat onnistuneita veisuja. Vaikka levyllä on filleriä, silti en raapisi levyltä pois kuin yhden tai kaksi biisiä - Thin Line Between Love and Hate on nimensä mukaisesti vedenjakaja ja heivaisin sen pois, samoin The Nomadin - ja kokonaisuudessaan Brave New World jää reilusti plussan puolelle.
Kyllä kyllä, ei ole kaikki sävellystyö yhtä terävää kuin aiemmin, Dickinsonkin laulaa huonommin... yadayadayada. Näitä narinoita on kuunneltu pitkään, ja tosiperähän niissä on, kyllä, mutta se johtuu vertailukohdasta. Kasari-Maiden oli omassa kastissaan - osaltaan nostalgian ja osaltaan ihka-aidon laadun takia - ja uudemman materiaalin vertaaminen siihen on epäreilua ja johtaa pettymykseen. Kyllä, levy on ylipitkä; kyllä, Dickinsonin ikä alkaa kuulua; kyllä, monet biisit venyvät liian pitkiksi. Unohditteko ne hyvät hetket, hmm? Kuuntelitteko Nicko MacBrainin rumputyöskentelyä - ukko on ties kuinka vanha ja veivaa sellaista laukkaa, että nuoremmilla kavereilla on tekemistä, vaikka basareita olisi tuplasti (kyllä, MacBrain soittaa yhdellä basarilla; kuuntele nyt Dream of Mirrors ja syö pääsi) enemmän?
Uuden vuosituhannen (joo, huomasin tässä juuri, että Brave New World julkaistiin vuonna 2000 - älkää lähettäkö vihapostia, tätä sattuu, eikö niin?) ei ole yhtä nerokasta kuin kahdeksankymmentä luvun Maiden - toisaalta se ei ole yhtä ideaköyhää kuin ysäri-Maiden. Vielä "reunion-levyllä" uuden aikakauden Iron Maidenin uusi tyyli ja uusi soundi eivät olleet niin selkeästi esillä, mutta se, mikä puhkeaa kukkaansa kahden seuraavan levyn aikana, on jo läsnä huxleymaisessa maailmassa.
P.S. Tosiaan, Brave New World julkaistiin vuonna 2000. Ehdin jo raapustaa koko tekstin valmiiksi ennen kuin huomasin. Menkööt. Perkele.
En ole koskaan pitänyt Immortalin vanhemmasta tuotannosta, josta parhaiten tunnen kolmoslevy Battles in the Northin - mietteeni ovat luettavissa tässä blogissa, joten jos muistia haluaa virkistää, go for it. Tärkein pointtini kuitenkin on se, että vaikka ymmärrän ja arvostan black metalin (täten myös Immortalin) esteettistä tyyliä ja kapinallista luonnetta, koen, että musiikki itse jää näiden vangiksi, pelkäksi päättömäksi kaahaukseksi ja pörinäksi. Jos siis en pidä tippaakaan Immortalin varhaisemmista tuotoksista, miksi olen ostanut toisenkin levyn? Siihen on erittäin helppo vastaus, rehellinenkin: At the Heart of Winter tekee oikein ne samat (vähät) asiat, jotka Battles in the North tekee oikein, ja kääntää oikeiksi edeltäjänsä (välissä oli Blizzard Beasts, mutta leikitään, että sitä ei ole - fanit ainakin tuntuvat haluavan niin) erheet.
Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
Excalibur oli aikanaan ensimmäinen ostamani Grave Digger -levy, jo vuonna 2005 (if memory serves). Nyt, marraskuun jälkipuoliskolla 2014, se on myös viimeisin. Omistan silti vain yhden niteen kuolematonta power metal -klassikkoa - kuinka tämä on mahdollista? Lukion päättyessä päätin sivistää itseäni ja tilasin CDON.comista Grave Diggerin "The Middle Ages" -boksin (johon sisältyi siis Tunes of War, Knights of the Cross sekä Excalibur, eli Grave Diggerin "keskiaikatrilogia"); pakettia odotellessa menin myymään jo omistamani Excaliburin (jossa oli outo reikä pahvikansissaan; käytettynä ostettu, en halua tietää mitä edellinen omistaja oli levylle tehnyt...) ystävälleni. Boksi ei koskaan saapunut, vaan viivästyi ensin kuukauden, sitten toisen, kolmannen ja noin puolen vuoden tympäännyttävän juupas-eipäs-odottelun jälkeen peruin tilauksen ja sain muistaakseni seuraavasta tilauksesta ilmaiset toimitukset. Nyt, valehtelematta alle viikko sitten, ostin Excaliburin toistamiseen, tällä kertaa uuden ja remasteroidun version.
Pakko myöntää, että Excalibur on jopa parempi kuin muistin, ja muistin sen kenties yhtyeen parhaaksi levyksi - nyt olen sitä mieltä, että se on kiistatta yhtyeen paras tuotos. Katselen tätä tilannetta vahvojen nostalgialasien läpi ja myönnän sen, mutta silti levy huokuu voimaa, melodiaa ja groovea, jollaiseen harvoin törmää. Kyseessä ei ole täydellinen levy - missään nimessä - mutta se on pirun hyvä siinä, mitä se on; powerinen heavy metal on tuskin koskaan kuulostanut paremmalta. Esimerkkjä: tunnetuin kappale levyltä on nimikkoraita Excalibur, jota Grave Digger veivaa keikoillaan, ja se onkin erinomainen esimerkki levyn soundista. Ei mitään uutta taivaan alla, ei edes Grave Diggerin tuotannossa, mutta kaikinpuolin erittäin vetävä sävellys, jota vain paatuneimmat jäärät eivät kykene hymisemään tai laulamaan mukana. Emerald Eyesin ei pitäisi toimia, mutta se pelittää - Chris Bothendahlin... öhm, tunnistettavalla (älkää ymmärtäkö väärin, pidän hänen äänestä, mutta sen ei pitäisi soveltua herkkiin tunnelmapaloihin) äänellä tulkittu balladi on syystä X erittäin riipivää kuultavaa. Ehkä siihen vaikuttaa taustatarina ja koko levyn konsepti, mutta olen varma, että valtaosa kappaleen voimasta tulee siitä itsestään - vastaava myöhempi sävellys Always and Eternally, toimii jopa paremmin ja siinä ei ole samaa taustatarinaa. Oma suosikkini levyltä on - ilman epäilytä, muita kappaleita vähättelemättä - Mordred's Song, jonka neroutta en edes yritä tiivistää sanalliseen muotoon. Se on parhautta, usko pois.
Myönnän - jälleen kerran - että olen äärettömän jäävi mielipiteessäni, koska muistan erinomaisesti kuinka kuuntelin Excaliburin ensimmäisen kerran neljän- tai viidentoista vanhana makuuhuoneessani, ja muistan kuinka se räjäytti tajunnan kuin se drinkki Linnunradan käsikirja lifatarille -kirjassa (en muista sen nimeä ja olen liian laiska tarkistamaan; jotain kultaharkosta ja sitruunasta siinä oli); samalla tavalla muistan kuinka soitatin levyn samaiselle ystävälleni, jolle myöhemmin myin kyseisen levyn, ja ilmeen, kun hän tajusi tislatun nerouden heavy metalin muodossa. Mutta: en kirjoita tätä blogia ollakseni objektiivinen, ja suuri filosofiani musiikista (ja samalla kaikesta taiteesta) puhuttaessa on se, että objektiivisuus on, jos ei mahdotonta niin äärettömän tylsää sekä valheen rajamailla. Kokija asettaa itsensä aina teokseen, investoi tunteitaan ja projisoi minuuttaan keskelle taidepläjäystä - täten puhdas objektiivisuus on täysin triviaalia, hauki on kala -tasoista kommentointia. Totuus on se, että minä pidän Grave Diggerin musiikista, erityisesti Excalibur-levystä, koska minä pidän siitä - voin etsiä hienoja perusteita (kuten aina yritän tehdäkin) miksi pidän siitä, mutta lopulta se on sumuverhoa sille, että minä yksinkertaisesti pidän levystä. Voin rakentaa valtavia kritiikin tai ylistyksen monumentteja, kirjoittaa tuhansia sivuja repien silpuksi jokaisen sekunnin Grave Diggerin tuotannossa, mutta silti - aina ja ikuisesti, always and eternally, haha - kivijalka on oma mielipiteeni.
Paasaamiseksihan tämä meni, taas kerran. Uskon kuitenkin, että jossakin joku joskus lukee näitä tekstejä ja kokee olonsa petetyksi tai tyydyttämättömäksi, koska en anna arvosanaa enkä analysoi kuoliaaksi kulloistakin levyä, ja juuri tästä syystä on hyvä aika-ajoin paasata. Eikö?
Odotin saavani kadulla vastaan ties mitä mätiä tahi mädäntymisprosessissa olevia kasviksia (tomaatteja, perunoita, retiisejä) niiden mielipiteiden jälkeen, joita ilmaisin Images and Words sekä Awake -teksteissäni. Näiden kahden levyn status on pyhä kautta metalli- ja ilmeisesti koko rock-yhteisön, ja minä, mitätön mukajoku parikymppinen pojankloppi, kehtaan sanoa jotakin muuta kuin puhdasta ylistystä näistä tuotoksista - skandaali, skandaali, soittakaa lehdistöön! En muista tarkasti (= en jaksa tarkistaa), mutta en tainnut mainita sitä jatkolausuntoa, millä on vielä suurempi potentiaali aiheuttaa uloste- ja eritemyrsky eeteriin: Dream Theater on mielestäni tehnyt joitakin parhaista levyistään 2000-luvulla.
Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.
Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.
Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.
Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.
P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.
