Kalmah - The Black Waltz (2006) & Katatonia - The Great Cold Distance (2006) & Kamelot - Haven (2015)

Tällä blogitekstillä on hassu teema: Ka-alkuisia bändejä, joita en ole aiemmin tajunnut täysin, mutta joita yritän jälleen tajuta. Bear with me.

Kalmah on, edelleen, niitä yhtyeitä, joista minun pitäisi kaiken järjen ja järjettömyyden perusteella olla into pinkeänä, mutta kun ei vaan lähde. Olen jo aiemmissa kirjoitelmissani yrittänyt käsitellä sitä, mistä tuo... jos ei nyt inhoni, niin ymmärtämättömyyteni... on kummunnut. Muistaakseni (en jaksa tarkistaa) tulin siihen tulokseen, että Kalmah ei ole riittävän överi missään tekemässään jutussa: lyriikat ovat tavallisia, soitossa ei ole älytöntä teknisyyttä, musiikista puuttuu taidemetallinen tunnelmallisuus, biisit eivät ole tarttuvia eivätkä vastaavasti myöskään mitenkään erityisen koukeroisia. Kaikissa aspekteissa musiikissaan Kalmah jää juuri sinne uncanny valley -akselille, josta en ole saanut hilattua sitä ylös.

The Black Waltz on monien mielestä yhtyeen paras levy ja siltä löytyy paras yhtyeeltä koskaan kuulemani kappale, The Groan of Wind, mutta jälleen... Ei vaan lähde. Petri Kokko on riittävä muttei poikkeuksellinen örisjä. Sävellystyö on riittävää muttei huikeaa. Ja niin edelleen, jälleen, aina. Olen kuunnellut levyn nyt liioittelematta viisitoista kertaa, mutta jokaisella kerralla olen laskenut biisejä ja minuutteja sen päättymiseen. Mitään vikaahan levyssä ei ole, mutta se ei tee mielestäni mitään osa-aluetta niin hyvin, että saisin koko musiikillisen paletin naksahtamaan kohdilleen sen kautta. Esimerkiksi Opeth aukeaa minulle ajoittain juuri Mikael Åkerfeldtin örinöiden kautta, Bob Dylan lyriikoillaan ja niin edelleen. Kalmahilla ei ole mitään poikkeuksellista, joka ohjaisi kuunteluani haluttuun suuntaan. Ehkä taas parin kuukauden tai vuoden päästä annan yhtyeelle uuden mahdollisuuden (Palo on kuulemma kova kiekko), mutta nyt haluan levyn vain pois silmistäni.

Katatonia on toinen bändi, jolle olen mielestäni antanut useita mahdollisuuksia ja jonka kanssa olen päässyt lähelle ymmärrystä, mutta ymmärrykseni on hiipunut pois. Yhtyeen klassikkona pidetty (Åkerfeldtin örinöillä ryyditetty, huom.!) Brave Murder Day on hyllyssäni, lähes kuuntelematta; myöhempi Tonight's Decision on soinut useammin, mutta sekään ei ole tuntunut mitenkään erityisen omalta. Yhtyeen "depressive rock/metalliksi" luokiteltava musiikki on kuin Sentencediä ilman parasta tarttuvuutta tai sysimustaa huumoria.

The Great Cold Distance on kuulemma mestariteos. Itse en saa siitä paljoakaan irti. Kappaleet ovat varsin simppeleitä neliminuuttisia ralleja, jotka kyllä kuuntelee, mutta kun niitä on levyllä kaksitoista eikä niiden välillä ole suurta variaatiota, mielenkiintoni hiipuu samalla tavalla kuin ymmärrykseni yhtyeen varhaisemmista mestariteoksista. Jonas Rensken vokaalit ovat makuuni liian ohuet, vaikka ne sopivatkin erinomaisesti yhtyeen soundipalettiin - mutta, kuten biisien kohdallakin, ne eivät riitä kantamaan maaliviivalle saakka, ainakaan minulle. Monet muut kuuntelijat tuntuvat olevan sillä kannalla, että mitään tätä parempaa ei ole eikä tarvitsekaan olla (8.7 on korkea keskiarvo MetalStormissa). Levyn kuuntelun jälkeen saatan valikoida minkä tahansa levyn biiseistä ja miettiä, että täähän oli ihan hyvä biisi, miksi olen näin kriittinen tätä kohtaan, mutta kun kuuntelen toisen biisin, muistan. Liian monotonista, liian ponnetonta, liian helposti taustamusiikiksi taantuvaa.

Kamelotista olen pitänyt jo aiemmin, sanotaan se nyt tähän alle. Etenkin yhtyeen kultakauden levyt (2001 - 2007) ovat kovia kiekkoja, mutta ennen yhtyeen uusinta, The Shadow Theorya - jota ilmeisesti kaikki muut kuin minä pitävät yhtyeen heikoimpana sitten alkuaikojen - nykymuotoinen Kamelot ei lähtenyt kunnolla. Myönnän, että monet väliin jäävistä levyistä käväsivät luureissani vain pikaisesti, mutta käväisivät kuitenkin. Annoin The Shadow Theorylle erittäin korkean arvosanan Impessä enkä kadu sitä tippaakaan, koska se levy avasi minulle uudelleen tien Kamelotin maailmaan. Samalla kun se avasi väylän bändin pariin, tiesin joutuvani levyostoksille.

Havenin, yhtyeen toiseksi uusimman levyn, löytäminen ei ollut kuitenkaan niin simppeliä: vaikka levy on vain pari vuotta vanha, sitä ei ole missään midpricena tai edes täyshintaisena. Onnistuin kuitenkin, ilmeisen kovalla tuurilla, bongaamaan yhden kappaleen erään suomalaisen levykauppaketjun myymälästä ja vaikka kiekko oli lähes täyshintainen, ostin sen.

Ja helvetin hyvä niin: Haven on vähintään yhtä hyvä kuin The Shadow Theory. Koukkuja, huikeita melodioita, Tommy Karevikin päräyttävät laulut, jättimäinen määrä uudelleenkuunteluarvoa, ei yhtään huonoa biisiä... Kyllä kelpaa, ai saatana. Olin jo ensimmäisen biisin, Fallen Starin, jälkeen leuka lattiassa - ai näinkö hyvää settiä tää olikin, miksi en ollut aiemmin häkeltynyt tästä? Leuan keräilyssä on kulunut nyt joitakin viikkoja, ehkä kuukausia. Häikäisevä levy, kovan hintalappunsa arvoinen, monin kerroin.

Gojira - Magma (2016) & Hammerfall - No Sacrifice, No Victory (2009) & In Flames - Sounds of a Playground Fading (2011)

Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.

Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa – edellisen kerran, kun kuuntelin From Mars to Siriusin, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta toisensa jälkeen. Voin kuunnella The Heaviest Matter of Universe -tasoisen biisin koska vain ja olla (vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan minua kelkkaansa.

Magma on yhtyeen fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen haalinut From Mars to Sirius: Magma tuntuu raa’alta, silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään” -tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi Silvera omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen – en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta keitos ei silti maistu.

Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä, että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys meni romukoppaan vuoden 2014 (r)Evolutionin myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä seurannut Built to Last oli taas selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa Dominationia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla) biisillä.

Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit pistivät ilmoille No Sacrifice, No Victory -lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä, ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä kuin avaus- ja sinkkuraidan Any Means Necessary ja The Knackin My Sharona -raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. Any Means Necessary jäi mieleen jo ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä: biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän My Sharonasta voi sanoa, sen parempi. Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin kuin aiemmin tai (r)Evolutionilla. Turhauttava bändi.

Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä, osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä Come Clarity oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen Colonyn tai edes Reroute to Remainin tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian Come Clarityn jälkeen luovutin In Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa, kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin omaperäistä ja toimivaa musiikkia.

Sounds of a Playground Fading on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. Esimerkiksi Where the Dead Ships Dwell, All for Me ja Fear Is the Weakness ovat ihan päteviä ralleja. Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi päättyä The Atticin myötä eikä kukaan menettäisi mitään – jo The Attic on niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa ilman Jester’s Dooria tai Liberationia. Helposti. Levyn alkupuolen ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.

While Heaven Wept - Fear of Infinity (2011) & Wizard - Thor (2009) & Iron Fire - On the Edge (2001)

Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa. Normaalisti väittäisin, että olen ollut kovin kiireinen ja niin edelleen, mutta tällä kertaa se jopa on totta: olin pari viikkoa sitten työ- ja lomamatkan yhdistäneellä viikon reissulla, sen jälkeen painanut (käytännössä) kahta työtä rinnakkain ja hoidellut muuttoakin vielä. Jos siis levyblogin päivittäminen on jäänyt roikkumaan, sen ei pitäisi olla mikään ihme keskimäärin kenellekään. Suunnitelmissani on parikin kärsimystoleranssia, jahka ehdin viettää kokonaisen päivän kotosalla ja tuskailla läpi kolme (oletettavasti) huonoa levyä yhdeltä istumalta; tavallaan tämän tekstin voi pitää eräänlaisena esiasteena yhdelle miettimistäni kärsimystoleransseista.

While Heaven Wept on yhtyeenä kiinnostava tapaus: bändi aloitti tekemällä doom metallia, mutta tälle vuosikymmenelle tultaessa musiikki otti pari käännettä yllättävämpään suuntaan. Yhtyeen viimeisin levy Suspended at Aphelion (2014) on tyyliltään… öh, bear with me, doomahtavaa progepoweria, jossa pääpaino on sanalla proge. Sanat ”doom” ja ”power” eivät yleensä sovi keskenään samaan genremääritelmään, mutta niin ne vain While Heaven Weptin kanssa on mahdutettu vähintäänkin erikoiseen blendaukseen. En ole aivan samaa mieltä määritelmän kanssa, koska Suspended at Aphelion ei ole kovin power, mutta yksiulotteisesta sävellystyöskentelystään huolimatta se oli ihan kelvollinen levy.

Fear of Infinity edeltää Suspended at Aphelionia kolmella vuodella ja vasta sitä kuunnellessa käsitin, mitä genremääritelmällä on haettu: soundissa proge, doom ja power iskevät yllättävän luontevalla tavalla yhteen. Joskus rämistellään tuplabasarien tahdissa, joskus hidastellaan (synavetoista) doomia mukaillen ja solisti Rain Irvingin voisi tulkintansa perusteella helposti kuvitella pinkfloydmaisen progeyhtyeen keulille. Esimerkiksi Obsessions Now Effigies toimii oivallisena indikaattorina siitä, kuinka nämä moninaiset elementit voivat kohdata ja muodostaa koherentin kokonaisuuden – kun sitä vielä seuraa tunnelmallinen Unplenitude (joka on, Irvingin maneerisen laulumelodiatyön mukaisestikin, kuin suoraan Suspended at Aphelionilta), palaset loksahtelevat paikoilleen. En tiedä, onko Fear of Infinity erinomainen levy, mutta se on epäilemättä hyvä levy – jotain, mitä kahdesta seuraavasta tämän blogitekstin levystä ei voi sanoa.

Wizard on minulle synonyyminen tusinapowerin – jota olen joskus kutsunut kolmeneuronpoweriksi – kanssa. Joskus nuoruusvuosina innostuin… no, innostua on hieman liian vahva sana, mutta diggailin, ainakin… yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä Head of the Deciever ja Odin, jotka ovat mielestäni edelleen ihan pätevää tekemistä, oman erinomaisen ahtaan genren sisällä. Arvostelin Imperiumiin kerran parikin Wizardin levyä yhdeltä kerralta ja viimeistään arvosteluhommien myötä olen käsittänyt, miten huonoperusteinen Wizard-diggailuni on ollut: bändin soundi on niin geneerinen kuin mahdollista ja pitkä levytysura on suorastaan häkellyttävä fakta, kun ottaa huomioon miten turhanpäiväistä yhtye parhaimmillaan ollut, niistä heikommista levyistä puhumattakaan.

Ostin Thorin ihan vain, koska se oli halvalla ja halusin tyhjentää progeiluun ja Bob Dylaniin taipuvaisen levypalettini suoralla jyystöllä. Ja huoh miten oikeassa olinkaan. Thor on niin turvallinen levy, että jopa Iron Savior alkaa kuulostaa omaperäiseltä tämän rinnalla. Yksitoista biisiä, reilu kolmevarttia kestoa ja tasan nolla omaperäistä ideaa. Viikinkitematiikka yhdistettynä poweriin, kuinka omaperäistä! Kömpelöä englantia, kuinka ihastuttavan freesiä saksalaisen voimametallin kentällä! Hokemakertsejä, joita voidaan sitten huudattaa keikoilla, joille kaikki kolme fania jaksavat saapua – tämä on innovaatioista suurin! Mutta Thor ei ole, ihan oikeasti, mitenkään huono levy – läpikotaisen mielikuvitukseton ja yllätyksetön, kyllä, mutta ei huono. Solisti Sven D’Anna on, edelleen, mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä solisti Wizardin kaltaiselle yhtyeelle. Vaikka tällaista kiekkoa on vaikea suositella kenellekään, joka on jo kuullut useamman kuin yhden power metal -levyn, aitoa paskaa on vasta luvassa.

Tuottaa minulle tasan ei yhtään nautintoa sanoa, että Iron Firen kakkoslevy On the Edge on ihan järisyttävän paska levy. Se on juuri sellainen turhanpäivänen, vuosituhannen taitteen kolmeneuronpowerkiekko, jollaisten kuuntelemisesta pitäisi saada vitutusverorahoja. Kyllä, Marin Steene on hyvinä päivinään näppärä säveltäjä ja kelvollinen solisti, mutta jo ensimmäinen hänen laulamansa säkeistö The End of It Allissa ärsyttää niin saaaaaatanasti: ”breaking down the eaöyöyöy”. Kyllä mä vibran käsitän, mutta onko sen pakko olla noin kokonaisvaltaisen vittumainen ja kiinteä osa laulumelodiaa? Jo tässä vaiheessa, ekan varsinaisen biisin ekan säkeistön ekassa säkeessä, tekisi mieli heittää levy seinään; myöhemmin inho levyä kohtaan muuttuu entistä syvemmäksi eikä seinään heittäminen enää riitä, ja nestemäiseen typpeen upottaminen muodostuu pelkästään annihilaatioprosessin ensimmäiseksi askeleeksi. Pelko pois, ei mulla ole nestemäistä typpeä, joten fantasian tasolle jää – lisäksi, onpahan hyllyssä taas yksi lisälevy, jolla ärsyttää kavereita juomapelimeiningillä. Tokassa varsinaisessa biisissä on kertosäkeessä joku saaaaaatanan ärsyttävä efekti, joka kuulostaa autenttisesti siltä, että kyllä vain, hammaslääkärin pora sattui lipsahtamaan alaleuasta korvakäytävään.

Monet varmasti lukevat kuvaukseni levystä, etsivät sen suoratoistopalvelusta ja kuuntelevat sen ajatellen, että eihän tämä nyt niin huono ole. Ei sitten, kai, mutta juuri se näennäisen pätevä musisointi tekee levystä niin julmetun rasittavan kuultavan: kun kaikki Steenen suustaan päästämät yninät asettuvat kontrastiin muodollisesti pätevään riffittelyyn, vitutuskynnys kasvaa eksponentiaalisesti. Vielä kun vaakakuppiin asettaa sen, että Iron Fire on myöhemmin tehnyt hyviä levyjä – parin vuoden takainen Among the Dead on edelleen kirjoissani kelpo tapaus – saa On the Edgen kuulostamaan vielä entistä hämmentävämmin sietämättömältä tapaukselta. Millaisia mehuja pitää juoda, että näin läpensä surkeita ratkaisuja ei tule kyseenalaistaneeksi? Jakakaa sitä eteenpäin, pisara kerrallaan, lääkkeenä George R. R. Martinin ja Jari Mäenpään perfektionismeihin, niin saataisiin joskus Winds of Winter luettavaksi ja Time II kuunneltavaksi. Mutta, jos siellä Tanskan suunnalla tätä luetaan, älkää nyt helvetti enää itse kaikkea kitatko, perkele.

Bob Dylan - Bringing It All Back Home (1965) & Bob Dylan - Blood on the Tracks (1975)

Dylan, Dylan… Tätäkö se antiheviherääminen teettää? Että hankkii kaksi Bob Dylanin levyä parin päivän sisään? Että luukuttaa niitä lähes yksinoikeudella? Helvetti, toisen kanssa tein jotakin sellaista, mitä yleensä välttelen: tilasin sen kauppaan odottelun ja kiertelyn sijaan.

Bringing It All Back Home on uudemmista Dylan-hankinnoistani musiikillisesti puhuttelevampi, kiitos rämisevämmän ja rokkaavamman yleisilmeen. Tai siis, yleisilmeen sijaan ensimmäisen puoliskon ilmeen. Levy on kaksijakoinen tapaus: toisaalta sen ensimmäinen puolisko on rokkaavampaa, melkein autotallirockilta soundaavaa rämistelyä – kuuluisa Subterranean Homesick Blues on levyn avausraita – ja jälkipuolisko tutumpaa, turvallisempaa ja minimalistisempaa folk-Dylania. Uskallan väittää, että Bringing It All Back Home on helpoin niistä Dylanin levyistä, jotka omistan, ainakin kaltaiseni hevijäärän näkökulmasta, koska se tarjoilee hivenen tuttua ryminää ja runttaa (helvetti, Outlaw Blues menee jo atonaaliseksi!) mutta silti sieltä löytyy paljon sitä Dylania, josta hänet yleensä tunnetaan. Minulle levyn biiseistä ovat kolahtaneet parhaiten tähän mennessä tajunnanvirtamainen Bob Dylan’s 115th Dream sekä yhtä aikaa koskettava että tarttuva It’s Alright Ma (I’m Only Bleeding) – nämä ovat myös levyn kaksi pisintä biisiä, vaikka eipä sillä Dylanin kohdalla ole niin väliä.

Blood on the Tracks on puolestaan vaikeampi tapaus, sillä se on todella hillitty ja minimalistinen levy. Se taitaa olla akustinen – joskaan ei pelkästään Dylanin esittämä. Juuri musiikillinen vähäeleisyys sopii levyn tunnelmaa todella hienosti, koska sanoitukset ovat abstraktien sanailotulitusten sijaan henkilökohtaisia kertomuksia, joissa Dylan ruotii avioeroaan. Etenkin avausraita Tangled up in Blue on pysäyttävää kuultavaa, kiitos kolmella eri aikatasolla kulkevan rakkaus- ja erotarinan. Myös esimerkiksi If You See Her, Say Hello kuvaa aikuismaista lähestymistapaa parisuhteen päättymiseen turhan ja rasittavan angstimelodraaman sijaan. Blood on the Tracks on henkilökohtainen levytys, jota monet pitävät Dylanin parhaimpiin kuuluvana, mutta ainakin minulle se on jäänyt (vielä) hivenen etäiseksi, sillä sen musiikillinen ilme on makuuni turhan yksipuolista. Lisäksi, Idiot Windin kohdalla Dylanin laulu on sen verran rasittavaa yliyrittämistä, että joudun kerta toisensa jälkeen harkitsemaan jaksaako sen mittavan keston kuunnella loppuun saakka.

Kysymys levyjen paremmuudesta on kuitenkin vaikeampi pala, koska ne ovat sen verran erilaisia. Tällä hetkellä, ainakin, menisin sanomaan Bringing It All Back Homea paremmaksi, kiitos sen musiikillisen monipuolisuuden, mutta Blood on the Tracksin lyriikat ovat selvästi parempia ja puhuttelevimpia. Jos kaipaan taustamusiikkia ruuhkametroon, valikoin Bringing It All Back Homen – jos haluan makoilla sohvalla ja kuunnella postmodernin ajan trubaduuria, valikoin Blood on the Tracksin.  Kaikista omistamistani Dylaneista Highway 61 Revisited taitaa kuitenkin viedä kärkipaikan, Desolation Row’n mitalla.

Luca Turilli's Rhapsody - Ascending to Infinity (2012) & Therion - Lemuria (2004)

Kahden levyn yhteisblogiteksti, jälleen. Tämä näyttää olevan uusi formaattini. Minulle se sopii, koska ainakin näin saan joskus jotakin kirjoitetuksi tähänkin blogiin. Vedän nyt myös podcastia (Imperiumi 363) eli blogitekstien vähyys selittyy sillä. Tällä kertaa, kuitenkin, käsittelyssä kaksi pintatasolla erilaista levyä, joilla on kuitenkin paljon yhteistä: molemmat ovat mahtipontista nykymetallia, molemmilla on siniset kansikuvat ja molempia pidetään alagenrejensä parhaimmistona. Toisen kohdalla olen samaa mieltä, toisen en.

Rhapsody-sotku on tavanomainen vitsiaihio meidän melometallidiggarien keskuudessa. Ensin oli Rhapsody, joka teki pari ihan kivaa, sopivan naiivilla tavalla toteutettua power metal -levyä. Rhapsodysta tuli levy-yhtiökiistan jälkeen Rhapsody of Fire – sama bändi, pienellä lisänimellä. Luca Turilli lähti Rhapsody of Firesta ja perusti oman bändinsä, Luca Turilli’s Rhapsodyn. Jossakin välissä Fabio Lione lähti Rhapsody of Firesta ja alkoi kiertää Turillin kanssa nostalgiarahastus-Rhapsodyna; unohtamatta, että Rhapsody of Fire teki nostalgiadollarin perässä juostessaan turhanpäiväisen uudelleenäänityskokoelman The Legendary Years. Hetken ajan oli kolme eri Rhapsodya, joista Luca Turillin iteraatiota pidettiin yleisesti ottaen parhaana – ja erityisesti proggiksen ensimmäinen levy, Ascending to Infinity, lasketaan parhaiden moninaisten Rhapsody-nimikkeiden alle mahtuvien projektien parhaiden plattojen joukkoon.

Odotukseni olivat korkealla, koska pidän Rhapsodyn lapsellisesta mutta hyvin toteutetusta powerista. Ascending to Infinity on kuitenkin ihmeen ponneton levy. Äänimaailma on kuin suoraan metallilla ryyditetty soundtrack, mutta kitarasoundit on rutistettu kuiviksi ja muovisiksi. Lisäksi, kappalemateriaalista puuttuu paras potku. Vain muutaman kerran levy meinaa päästä kunnolla lentoon – Dante’s Inferno omaa hauskan kertosäkeen, Dark Fate of Atlantis on taattu keikkahitti – mutta lässähtää taas. Edes massiivinen päätösraita Of Michael the Archangel and Lucifer’s Fall ei pääse jaloilleen. Hyvä on, eihän tämä huono levy ole, mutta kaukana Rhapsody-nimikkeiden parhaista saavutuksista, sinfonia-powerin parhaimmistosta puhumattakaan. Paras potku ja draivi puuttuvat; kokonaisuus jää kovin hengettömäksi ja munattomaksi.

Toisin kuin Therionin Lemuria, joka potkii perseelle välittömästi. Minulle Therion on aina ollut etäinen bändi, koska olen syystä tuntemattomasta poiminut kokoelmaani vain heidän heikompia levyjään: Gothic Kabbalah vielä menee, mutta Sitra Ahra on ajanhukkaa. Näiden puolittaisten tai täysveristen pettymysten jälkeen olen karsastanut koko bändiä, mutta päätin antaa mahdollisuuden, kun kerran yhtyeen parhaaksi väitetty levy löytyi edukkaasti, pitkän etsinnän jälkeen.

Onneksi annoin mahiksen, sillä Lemuria on erinomainen levy. Se ei ole ylimittainen (ota opiksesi, Beloved Antichrist), se omaa oikeita biisejä (ota opiksesi, Sitra Ahra) ja sinfoniaelementti on kiinteästi osa soundia (ota opiksesi, Epica). Esimerkiksi avausraita, päälle välittömästi rullaava Typhon omaa kuorolaulua ja sinfoniaorkesteria, mutta on kuitenkin muutakin kuin soundtrackia. Se on ihan oikea biisi, ja vielä hyvä sellainen. Kaikilla Lemurian biiseistä on riittävän omanlainen ilmeensä, että ne jäävät mieleen, mutta siitä huolimatta paketti pysyy kasassa eikä sirpaloidu sekametelisopaksi. Esimerkiksi Three Ships of Berik on folkahtavuudessaan suorastaan iloinen, örinälauluistaan huolimatta. Lemuria toimii lyhyenä perehdytyksenä siitä, miten sinfoniametallia pitäisi tehdä siten, että sekä sinfonisuus että metallisuus tukevat toisiaan. Ei tarpeetonta paisuttelua, vaan koherenttia ja tiedostavaa rakentamista.

Deathchain - Death Gods (2010) & SepticFlesh - Codex Omega (2017)

Sinfoninen ja mahtipontinen death metal on päheä genre, siitä ei pääse mihinkään. Kun örinään, julmetun nopeisiin rumpuihin ja riffeihin länttää päälle paisuttelevia elementtejä, kontrastista syntyy mielikuvitusta kutkuttava cocktail. Sen voi myös tehdä monella tavalla.

Tavoista tavanomaisempi ja helpommin toteuttava on lähestymistapa, jota kutsun kosmisen kauhun tulokulmaksi. Siinä death metaliin ei ympätä sinfoniaorkesteria tasapainottamaan ja varioimaan paahtoa, vaan tekninen kikkailu asetetaan tukemaan lovecraftilaista, koukeroista ja lonkeroista äänimaisemaa. Jotakin tällaista tekee myöhempi Deathchain, joka on kulkenut kauas death-thrash-juuriltaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat merkkipaaluja thrashin ja deathin rajapinnalla liikuskelevassa metallissa, mutta kolmoslevy Cult of Deathin myötä porukka on siirtynyt tukevammin kuolometallin piiriin. Cult of Death oli hapuileva kiekko, jota voi hyvällä omatunnolla kutsua yhtyeensä heikoimmaksi kokonaisuudeksi, mutta onneksi taso parani nopeasti. Death Eternal -lättyä en omista, mutta Death Gods ja (kirjoitushetkellä viimeisin) Ritual Death Metal sen sijaan löytyvät hyllystä; näistä Death Gods on uudempi hankinta.

Death Gods on pätevä kiekko, joka luikertelee juuri kosmisen kauhun tulokulman kautta mahtipontisen deathin saralle. Biisit ovat nopeita, intensiivisiä ja rajuja, mutta niissä on silti viipyilevyyttä, pinnan alla luikertelevan entistä suuremman kauhun tunnetta. Pelkästään päätösraita Cthulhu Rising kellottaa kaksitoista minuuttia – melkoinen muutos napalmizombeista, eikö niin? Valitettavasti levy ei ole kovin ikimuistettava: mitä enemmän sitä kuuntelen, sen vähemmän samanlaiset biisit erottuvat mielessäni. Kenties minun pitäisi paneutua kuunteluun paremmin, mutta siinä missä Ritual Death Metal, puutteineenkin, onnistuu jumiutumaan takaraivoni kärpäspaperille, Death Gods unohtuu välittömästi. Niitä kuunnellessa biisit ovat hyviä, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei vain jää mitään.

SepticFleshin uusin kiekko, Codex Omega, sen sijaan jättää väkevän muistikuvan ja vaikutelman ensikuuntelusta alkaen. Sen lähestymistapa mahtipontiseen kuolometalliin on sinfonisempi ja mukana pauhaa sinfoniaorkesteri (joko aito tai äänipankkikokoelma, en jaksanut tarkistaa). Tämä tekee musiikista monipuolisempaa ja -tahoisempaa kuin Deathchanilla, mutta se ei ole ainoa syy, miksi pidän siitä enemmän kuin Death Godsista. Codex Omega on paremmin sävelletty ja rakennettu. Jokainen riffi on huolellisemmin kasattu, jokainen kappale sisältää omia narratiivejaan ja koukkujaan. Lisäksi solisti-basisti Spiros Antonioun (verrattuna Deathchainin K.J. Khaosiin) monotonisempi örinä toimii paremmin, koska syvä ja hyvällä artikulaatiolla kuorrutettu soundi loksahtaa paremmin osaksi musiikillista palettia kuin K.J. Khaosin korkeampi soundi.

Ehkä tällainen suora vertailu kahden erilaisen bändin levyjen kesken ei ole reilua, mene ja tiedä, mutta minulla on syyni tähän ratkaisuun. Kun kuuntelin Death Godsin ensimmäistä kertaa, en yllättynyt kertaakaan, sillä se vastasi niin huolellisesti ennakkomielikuvaani siitä eikä musiikki ollut kertaakaan ällistystä synnyttävää tykittelyä. Codex Omega yllätti ei pelkästään monipuolisuudellaan, vaan olemalla tismalleen ennakkomielikuvieni mukainen ja pirullisen kova levy. SepticFleshin levy ei välttämättä heitä ainuttakaan täysin puskista tulevaa kierrepalloa, mutta se tekee sinfonisen death metalin niin hyvin, niin hävyttömällä tyylitajulla, että en voi olla ällistelemättä sen kiistämätöntä laatua. Deathchain pyöri soittimessa aikansa, matkaa tästä sitten hyllyyni ja pääsee aina välillä uudelleen koeteltavaksi; SepticFlesh sai vakiopaikan soittimestani.

Swallow the Sun - When a Shadow Is Forced into the Light (2019) & Riverside - Wasteland (2018)

Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.

Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle levittäytynyt Songs from the North oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn Hour of the Nightingalen ja kirjoitti viikossa Hallattaren levyn No Stars Upon the Bridge (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.

Toisin kävi. When a Shadow Is Forced into the Light on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. Jos Hour of the Nightingale käsitteli Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen viimeistelemiään), Songs from the North sivusi sairautta ja No Stars Upon the Bridge kuolemaa, When a Shadow Is Forced into the Light kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin No Stars Upon the Bridge. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle levylle levitetyn Songs from the Northin monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen, alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää, mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko monenkaan kaipailevan The Morning Never Camen soundia. Kyllä, When a Shadow Is Forced into the Light on erilainen, mutta se on todella kaunis levy; ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin No Stars Upon the Birdge, mutta, toisaalta, mikä on?

Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, Wasteland-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan musavideoralli Lamentin, joka kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin Lament on niin välitön kappale, että minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen täydellisesti.

Mutta miksi mainitsin Wastelandin olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka Lamentin sanoja ja älkää saako kylmiä väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt – niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.

Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa. Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.

Ayreon - The Final Experiment (1995) & Atoma - Skylight (2012)

Päivän tekstin teema: scifi-konseptilevyt, jotka olen syystä tai toisesta viime aikoina hankkinut kokoelmiini.

Aloitetaan siitä itsestään selvästä valinnasta: Ayreon on tehnyt joitakin parhaista metallioopperoista koskaan. Minulle etekin 01011001 on kolahtanut vuosi toisensa jälkeen siirtomaalohkareen voimalla; myös muut, etenkin tällä vuosituhannella tehdyt levyt ovat pyörineet soittimessani säännöllisesti - jopa erikoisesti rakennetut The Universal Migrator -kiekot. Oikeastaan ainoa Ayreon-lätty, jonka omistan ja jota harvoin huomaan kuuntelevani, on Lucassenin parhaanakin pidetty Into the Electric Castle, joka ei ole koskaan napannut mielikuvitustani matkalleen. Siksi, kenties, olin skeptinen miekkosen ensimmäistä metallioopperalevyä kohtaan ja lykkäsin, aina liki-täyshintaisen The Final Experimentin hankintaa. Mutta täällä sitä ollaan, puolentusinaa kuuntelukertaa myöhemmin ja - kyllä vain, epäilyni olivat oikeassa.

The Final Experiment pitää sisällään sikiö siitä, mistä myöhemmin tulee täysverinen Ayreon-kukoistus, mutta tuo sikiö on vasta kehitysasteella. Monet niistä elementeistä, jotka ovat niin ensisijaisen tärkeitä myöhemmälle Ayreon-soundille, vasta hakevat uomiaan. Minua Ayreonissa kiehtoo, kuinka hyvin Lucassen saa erilaiset solistit peilaamaan toisiaan sekä kuinka hän naittaa progen ja metallin keskenään, mutta The Final Experimentillä solistit ovat liian irrallaan toisistaan sekä tyylifokus on selvemmin progessa. Pari hyvää biisiä joukkoon mahtuu - eihän siitä mihinkään pääse, että Lucassen osaa säveltää - mutta kokonaisuus on ylipitkä, usein kömpelö ja lyriikat aukikirjoitettu rasittavimmalla mahdollisella tavalla. Eniten levyssä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Gorefestin, yksinkertaisesti törkeä ördän omaavasta Jan-Chris de Koeijerista on saatu näinkin ponneton tuplaamalla hänen vokaalinsa. Tyhmä irtohuomio, mutta odotin innolla juuri hänen esiintymistään ja niin se vain oli pettymys - sama kaveri onnistuu kiehtomaan kerta toisensa jälkeen Gorefestin keulilla.

Atoma, sen sijaan, on minulle uusi tuttavuus (levy tuli Wackenista ostetusta sokkosäkistä), ja olen lykännyt Skylightista kirjoittamista pitkään, koska en tiedä mitä sanoisin siitä. Se on pääosin instrumentaalinen, vain osittain metallista scifi-sävytteistä progea. Onko se edes progea, kun oikein silmiin katsotaan? En tiedä, en totisesti tiedä, mutta levyltä ei tahdo oikein löytyä perinteisiä kappaleita, vaan pikemminkin levy on yksi kappale, joka on käytännönsyistä jaettu pienempiin osiin ja se kertoo (minulle avautumatonta) tarinaa. Lähimmäksi vertailukohdaksi keksin myöhäisvaiheen While Heaven Weptin, mutta vähemmillä lauluilla. En osaa sanoa levystä edes sitä, että onko se lintu vai kala tai kenties pussieläin, mutta kuuntelen sen kerta toisensa jälkeen mieluusti. Se maalaa hienon tunnelman, johon on helppo upputua. Se ei ole pompöösi, kuten monet scifi-konseptilevyt ja metallioopperat, vaan hallittu ja mainiosti rakennettu. Mutta kun en vain tajua sitä, en sitten millään. En saa otetta siitä, en muista kuuntelun jälkeen kuin mainion tunnelman, ainuttakaan melodiaa tai koukkua en osaa nimetä vieläkään. Ehdottomasti kokeilun arvoinen tapaus.

Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)

Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".

Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään Is This the Life We Really Want? (jatkossa ITLWRW?) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.

ITLWRW? on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi The Last Refugee kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta The Dark Side of the Moonia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että Smell the Roses on paras kuulemani Watersin sävellys sitten The Wall -levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.

Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle Humanity: Hour 1:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta Hour 1, The Game of Life, 321 ja Love Will Keep Us Alive ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.

Crimson Glory - Astronomica (1999) & Nocturnal Rites - Grand Illusion (2005) & Nightmare - The Burden of God (2012)

Pistän ihan kiusallani kolme levyä yhteen tekstiin, koska olen laiska ja kiireinen. Kestäkää. Bändivalinnat on kuitenkin jotenkuten perusteltuja, sillä kaikkien tyyli on varsin samankaltainen: Crimson Gloryn fokus on progempi, Nocturnal Rites aavistuksen melodisempi ja Nightmare karkeampi, mutta kokonaisuutena kaikki kolme bändiä ovat powerin rankempaa, "jenkimpää" laitaa.

Bändeistä Crimson Glory on entuudestaan tuttu, minullekin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Crimson Glory ja etenkin häikäisevä Transcendence ovat sen tasoisia progemelometallia, että oksat helvettiin jos toiseenkin. Näiden kahden kasarilevyn jälkeen bändin urakehitys olikin sitten melkoisesti nihkeämpi: 1991 ilmestynyt Strange and Beautiful on huono ja paluulevynomainen Astronomica keskinkertainen. Uskallan väittää, että jos Astronomican kannessa olisi jonkin toisen bändin nimi, sen vastaanotto ja maine olisi suopeampi: se ei ole läpensä paska kiekko, vaikka kärsiikin pienoisesta mammuttitaudista ja valitettavan yhdentekevästä ja päämäärättömästä kappalemateriaalista. Biiseistä monet, kuten vaikka nimikkoraita Astronomica, eivät tahdo mennä mistään minkään kautta mihinkään, eikä olemattomalta matkalta tartu mukaan yhtään hyvää koukkua tai melodiaa. Silti levyn lyttääminen ei ole reilua, koska se on riittävän ammattitaitoisesti toteutettua - niin sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin - ettei se ärsytä. Solisti Wade Blackiltä lähtee hyvää ylärekisteriä, vaikka legendaarisen Midnightin tasoista kiekuilua tuskin kukaan tohtii edes haaveilla. Kokonaisuutena Astronomica on ihan riittävä, keskinkertainen levy, jonka sietää läpi useamman kerran; jos sen tehneen bändin kaksi ensimmäistä levyä eivät olisi niin hävyttömän hyviä, ehkä suhtautuminen olisi maltillisemmin kriittinen.

Nocturnal Rites, myös, on entuudestaan tuttu bändi ja Grand Illusion on monien mielestä yhtyeen paras levy. Muut kandidaatit bändin parhaan levyn titteliin ovat Shadowland ja New World Messiah, joista molemmat kärsivät paskoista soundeista. Grand Illusion, onneksi, on paremmin miksattu - en joutunut kertaakaan epäilemään soitintani tai kuulokkeitani - mutta kappalemateriaali ei ole aivan kahden edeltäjänsä tasolla. Biisit eivät ole huonoja, kaukana siitä, mutta kertaakaan levyllä ei tullut vastaan hetkeä, joka olisi saanut minut huitomaan ja messuamaan mukana kuin Against the World tai Never Die onnistuivat. Sinkkulohkaisu ja avausralli Fools Never Die pääse lähimmäs, mutta sekään ei ole aivan yhtä ikimuistettava kuin edellislevyn musavideoralli Against the World. Suhteellisen nuiva asenteeni Grand Illusioniin johtunee siitä, että olen vuoden sisään kuunnellut niin monta (ja monesti) Nocturnal Ritesin levyjä - hitto, ostin Grand Illusionin ja Shadowlandin samalla kertaa Wackenista. Jos olisin pitänyt pidemmän tauon levyjen välissä, en välttämättä vertaisi sitä yhtä häikäilemättömästi aiempiin. Joskus se, että kaikki ei ole välittömästi saatavilla ja näppituntuman sisällä, ei ole hyvä asia.

Kolmikosta Nightmare on yhtyeenä vierain, koska The Burden of God on ensimmäinen ranskalaisen, pitkänlinjan bändin kiekko kokoelmassani. Muistan kuitenkin rapiat kymmenen vuotta sitten kuunnelleeni toistuvasti musavideobiisiä Final Procession, joka ainakin silloin kuulosti mielestäni hyvältä. Kyynistymiseni jälkeen uskaltaisin sanoa, että biisi ei ole niin hyvä kuin millaiseksi muistan sen, mutta koska em. kappale ei sisälly The Burden of Godiin, minun ei tarvitse sanoa moista. Sen sijaan voin sanoa, että The Burden of God on levynä ankeampi kuin hatarat muistikuvani tuosta yhdestä musavideolohkaisusta antoivat ymmärtää. Se on varsin suoraviivainen ja byrokraattisen simppelisti koostettu kokoelma semirankkaa poweria. Oikeastaan levyltä jää parhaiten mieleen kaksi (suhteellisen) omaperäistä juttua: solisti Jo Amoren raspinen tulkinta tuo mieleen Grave Diggerin Chris Boltendahlin (jos CB:n ääniala olisi hivenen laajempi) ja että heti kun Amoren kaveriksi tulee joku toinen, musiikin dynamiikka paranee. Ehkä levyn pisin biisi, The Dominion Gate (Part III) on sävellyksenä paras, en tiedä, mutta heti kun (yhtyeen nykyinen solisti) Magali Luyten pääsee ääneen ja kisailemaan Amoren kanssa, levy herää (hetkeksi) hivenen eloisammaksi. Mistään mestariteoksesta ei voi vieläkään puhua, mutta ihan riittävän hyvä.

Kolmen levyn keskinäinen paremmuusjärjestys saattaa yllättää, nillitysten jälkeen: Grand Illusion on paras, epäilyksettä, mutta kakkossija menee hiuskarvalle ahtaalla marginaalilla Astronomicalle, koska ainakin muistan yksittäisiä hetkiä Crimson Gloryn levyltä, vaikka nuo hetket eivät olekaan yhtä tasalaatuisia kuin The Burden of Godilla. Tekisi mieli rokottaa Crimson Glorya typeristä lyriikoista ja nimeämisestä, mutta olkoon, pitäkööt moraalisen voittonsa toisesta tylsästä levystä.

Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)

Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.

Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.

Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.

Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.

Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)

Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä levykokoelmaani? Kyllä ja ei. Näen Reverend Bizarren II: Crush the Insectsissä ja Wolves in the Throne Roomin Two Huntersissa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. Silti bändejä yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?

En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. Doom Over the World on tuttu jo vuosien takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on erinomainen.

Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain saa II: Crush the Insectsin tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin Two Huntersin unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia, mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan No Stars Upon the Bridgen ja (vaikka tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. II: Crush the Insects ei pakottanut minua kertaakaan pysähtymään, Two Hunters toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin Reverend Bizarren.

Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.

Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us (2011)

Paluu Bob Dylan -kuurin jälkeen melkoisesti tutummille vesille, vaikka bändi ei olekaan ennestään tuttu. Ghost Brigadesta oli paljon juttua vuoden 2010 molemmin puolin, kun bändin kakkos- ja kolmoslevyt (Isolation Songs ja Until Fear No Longer Defines Us eli UFNLDU) herättivät ihastusta. Muistan, että bändistä puhuttiin paljon, mutta jostakin syystä tutusmiseni jäi pintapuoleiseksi eli muutamaan taustalla pyöräytettyyn kirjastolainaan. Huterien muistikuvien perusteella nappasin UFNLDU:n hyllyyni, koska ajattelin myös Insomniumia fanittavan paremman puoliskoni pitävän Ghost Brigadesta ja, kuten tavallista (ha-ha), en ollut väärässä.

Ghost Brigadea tuntemattomille bändin soundia voisi kuvailla Katatonian ja Insomniumin välimalliksi: toisaalta etenkin riffittelyn tyylissä ja sen yhdistämisessä örinään on melkoisesti insomnium-tyylistä melankoliaa, mutta koska vähäeleiset puhtaat laulut ja akustiset tunnelmoinnit ovat niin merkittäviä siivuja kokonaisuutta, Katatonia-rinnastus tulee mieleen välittömästi. Bändin genrerunkkausmääritelmä Metal-Archives.comissa kertoo paljon soundin vaikeasta kuvaamisesta: melodic death/doom metal, depressive rock, post-metal. Eli Insomniumia veivaamassa Katatoniaa tai Katatoniaa rönsyilemässä Insomniumin tontille tai jotain aivan muuta. Yhtä kaikki: tyyli on hyvä, vähäeleinen ja rankka olematta alleviivatun korostetusti kumpaakaan. Biisit ovat pitkiä ja hidasliikkeisiä olematta tylsiä - sanoin paremmalle puoliskolle ensikuuntelun aikana toisen biisin (Clawmasterin) loppuessa, että olipahan muuten perkeleen hyvä biisi. Eikä loppulevy heikkene, vaan esimerkiksi kuin huomaamatta melkein yhdeksän minuuttia kestävä Breakwater lähentelee jo neroutta.

Tunnin kesto on siinä ja siinä, että onko se liikaa, mutta en kyllä keksi äkkiseltään ainuttakaan biisiä, jonka tohtisin kokonaisuudesta viipaloida pois. UFNLDU on yksinkertaisesti hyvä levy - ei ehkä mestariteos, mutta ei kovin kaukanakaan. Ainoa isompi nurinani liittyy solisti Manne Ikosen puhtaiden laulujen laatuun: ne kyllä sopivat soundiin, mutta ääni vaikuttaa sen verran koulimattomalta, että voin vain spekuloida kuinka laulutunneilla käyminen olisi petrannut tulkintaa entisestään. Tämäkin on varsin pieni miinus, koska laulu ei kertaakaan tunnu riittämättömältä - jos se nyt ei ole optimaalista, ei se tee siitä väistämättä huonoa. Lyriikoihin kun saisi vielä lisää sitä Insomniumilla loistavaa runollisuutta, niin ai että. Seuraavaksi tarvitsen hyllyyni ainakin Isolation Songsin sekä, aikanaan, viimeiseksi (?) jääneen IV - One With the Stormin. Ja miksei myös esikoisen, Guided by Firen.

Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva Highway 61 Revisited on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani The Times They Are A-Changin'iin, huomaan selvän tasoeron Highway 61 Revisitedin eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin TTTAAC, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini TTTAAC:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia Highway 61 Revisitedin.

Highway 61 Revisited alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, Like a Rolling Stonella. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. Like a Rolling Stone ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä Tombstone Blues, Highway 61 Revisited että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen Desolation Row ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus Like a Rolling Stone.

Kokonaisuutena Highway 61 Revisited on paljon TTTAAC:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä TTTAAC ei kestä kokonaisuutena, Highway 61 Revisited vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten Desolation Row'n paatoksellisuus rinnastuu Highway 61 Revisitedin grooveen. Silti Highway 61 Revisited ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi Queen Jane Approximately jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin Desolation Row kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.

Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova Things Have Changed, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.