Arch Enemy - Doomsday Machine (2005)

Se hetki, kun kuulin Arch Enemyä ensimmäisen kerran ja tajusin solistin olevan nainen, oli päräyttävä. Kenties olin jollain tasolla tietoinen yhtyeestä jo ennen sitä, mutta kun katsoin Sam Dunnin Metal: A Headbanger's Journey -dokumenttielokuvan, se todella iski: nainen, joka osaa öristä ja ei yhtään hullummpin örisekään. Sinänsä eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä - tekniikastahan se on kiinni - mutta silti ajatus tuntui oudolta, suorastaan käsittämättömältä. Yhtye oli dokumentin julkaisun aikoihin jo kovassa nosteessa, mutta en usko olleeni ainoa, jolle Angela Gossow'n kärinä iski alakoukun lailla tajuntaan. Nyt Arch Enemy ja kaikki muut sen kintereillä kipittävät kloonit ovat jo laskettavissa leegioissa, mutta tuolloin, kymmenen vuotta sitten, idea oli uusi. Kavereillehan se piti esitellä ja samanlaista "whaaaat"-ääntä hekin päästelivät.

Dokumentista innostuneena kuuntelin yhden kappaleen yhtyeeltä varhaisesta Youtubesta: Nemesis. Selkeä, suoraviivainen ja tarttuva - samaan aikaan brutaali että melodinen - ralli iskostui jokapäiväiseen kuunteluun useiden viikkojen, kenties kuukausien ajaksi. Pakkohan se levy oli hankkia - ja tuo levy oli nimenomaan Doomsday Machine, joka oli tuolloin yhtyeen tuorein tuotos. Nemesis on mielestäni edelleen hyvä ralli, ja levyltä löytyy muutama muukin onnistunut rypistys - ainakin Taking Back My Soul, My Apocalypse ja Skeleton Dance toimivat yhä mielestä kiitettävällä tavalla - mutta muutoin levy on jäänyt lähes täysin vaille kuuntelua kuluneen viimeisen viiden vuoden aikana.

En vihaa levyä, mutta en kyllä pidäkään - kaikkein vaikein asema yrittää analysoida ja selittää. Doomsday Machinella on paljon hyviä ideoita, loistavia riffejä ja kourallinen toimivia kappaleitakin, mutta kokonaisuutena se jää valjuksi ja huomaan toistuvasti lopettavani kuuntelun jossakin Skeleton Dancen paikkeilla. Loppupää kärsi pahasta filleritaudista, eli sävellykset eivät pääse mitenkään kolmen ensimmäisen kappaleen intensiteetin ja aidon vimman lähimaille; hiukkasen vajaa viisikymmentä minuuttisena levy on silti liian pitkä. Jotkin kappaleet junnaavat, eivät kestä kestoaan, mutta sitä ei voi esittää koko syynä vastentahtoisuudelleni kuunnella levyä.

En ennen tätä päivää oikein kunnolla tajunnut mikä minua hankasi vastaan, mutta tänään, kävellessäni metropysäkiltä kotia kohti, käsitin sen: syy on sama, joka aikanaan veti minut yhtyeen puoleen, nimittäin Gossow. Hän ei ole huono solisti - kuulemma erinomainen livetilanteessakin - mutta hänen äänessään on mekaaninen äänenväri, joka tuo mieleeni Behemothin Nergalin örinän. Molemmissa on samanlaista prosessoitua tuntua. En tiedä onko kummankaan ääntä oikeasti prosessoitu studiomagialla, mutta siltä ne kuulostavat. Myös Daniel Erladssonin basarit nakuttavat hieman liian tarkasti kuulostaakseen vilpittömältä soitolta.

Doomsday Machine on hittihakuinen ja -pitoinen levy, mutta kokonaisuutena se on selvästi heikompi kuin parhaat hetkensä. Nemesis ja muutamat muut ovat kuuntelun arvoista sävellystyötä, mutta muutoin melko unohdettava kiekko.