Children of Bodom - Are You Dead Yet? (2005)

Jokaisella meistä oli joku bändi, josta oli meni aivan sekaisin teininä - bändi, joka vain kolahti niin perkeleellisen kovaa ja joka, vaatimattomasti ilmaistuna, muutti kuulijaansa. Kuten on tullut sanottua, minulle tuo bändi oli Children of Bodom; Alexi Laiho ja kumppanit tekivät minusta hevarin ja, jos pateettisuus sallitaan, sen ihmisen joka olen nyt... tai ainakin he käynnistivät tärkeän osuuden siitä prosessista, joka lopulta muovasi minut tällaiseksi. Blogiani pitempään lukeneille tämä on kertausta, mutta tässä jotakin täysin tuoretta pureskeltavaa: elinikänäni en ole tainnut odottaa mitään yhtä tarmokkaasti ja malttamattomasti kuin Are You Dead Yet? -lättyä kymmenen vuotta sitten (onko siitä jo/vasta kymmenen vuotta?).
Are You Dead Yet? oli teknisesti ottaen toinen Bodomin lasten uusi levy, joka fanitukseni aikana julkaistiin, mutta kun Hate Crew Deathroll ilmaantui kauppoihin, olin juuri vastikään innostunut bändistä enkä ollut "osannut" odottaa tulevaa levyä kuin muutamia kuukausia. Are You Dead Yet? sen sijaan antoi odotuttaa itseään kaksi ja puoli tuskallista vuotta - väliin mahtui kyllä singlejä sekä käsittämätön DVDEP, jonka tietenkin hankin välittömästi. DVDEP:stä sen verran, että sehän pitää sisällään yhden levyltä löytyvän biisin (Thrashed, Lost & Strungout), Alice Cooper ja Andrew W.K. -koverit sekä yhden raidan, jota ei taida mistään muualta löytyäkään, Knuckledusterin - unohtamatta tietenkään mainfeaturea, eli puolituntista kännihäröilyfilmiä, joka oli niin perkeleen hauskaa katsottavaa neljätoistavuotiaana ettei ole tosikaan. EP:tä seurasi In Your Face -single ja lopulta, keskipitkän ikuisuuden jälkeen (näin ajattelin tuolloin), levy.

Are You Dead Yet? on Bodomin lasten virallinen sellout, mutta kuitenkin vielä viihdyttävä levy. Se ei ole missään nimessä kolmen sitä edeltävän levyn tasoinen (Something Wildista en ole koskaan pitänyt, joten jääköön tämän ulkopuolelle tyystin), mutta toisaalta se on parempi kuin muutamat sitä seuranneet levyt. Mutta, ja tämän myönnän auliisti, olen täysin, absoluuttisen jäävi - ja kuinka en olisikaan? Kuten sanoin, en usko tähän mennessä odottaneeni mitään samanlaisella innolla kuin Are You Dead Yet?iä. Mitään, siis mitään. Vimmani oli kuumeista ja kuumehoureista, täysin holtitonta; jossain välissä laskin tunteja levyn ilmestymiseen. Neljä aiempaa Bodomien levyä kuluivat lähes puhki sillä välillä, aina uuden kuuntelun kierrätyksessä. Koulupäivä, jona levy julkaistiin, oli täysin sietämätön, sillä tiesin kiekon odottavan kotona, ennakkotilattuna ja postilaatikkoon toimitettuna - ja mitä koulupäivän aikana selvisi? Lähtisin äitini kanssa tapaamaan Hippiä ja pääsisin kotiin vasta myöhään illalla. Hipin tapaaminen oli ja on aina ilo, mutta ajoitus oli... no, konstikas. Mutta, kuten varmaan arvaatkin, Hippi oli käynyt ostamassa levyn ja kuunteli sitä parhaillaan, kun saavuin vierailulle.

Minulle sillä ei ollut väliä, että Children of Bodomin melodisesti loputtoman oivaltava ja uniikki musiikki oli taantunut metalcoreksi (vaikka tuolloin sana oli minulle vieras); vain uudella Bodomin levyllä oli merkitystä; vain sillä oli merkitystä, että pääsin kuulemaan uusia sävellyksiä, jotka olivat peräisin samasta mielestä kuin Follow the Reaper. Toki, Are You Dead Yet? on toisaalta selvässä jatkumossa Hate Crew Deathrollin käynnistämälle muutokselle, mutta toisaalta ei kuullosta juuri samalta kuin mikään aiempi yhtyeen tuotos. Samalla se kuitenkin sisältää aitoa tunteen paljoa, aitoa vimmaa (vaikka se onkin lapsellista uhoamista, "I don't give a flying fuck, motherfucker!") ja oikeaa yrittämistä, mitä ei voi sanoa muutamasta sitä seuranneesta levystä. Silloin, 14.9.2005, sillä ei ollut tuon taivaallista merkitystä, ei niin mitään, vaan se kaikki oli niin päheää, niin mahtavaa, niin huikeaa ettei järki ollut pysyä matkassa.

Jonakin päivänä tulen tuntemaan samoin jotakin toista asiaa kohtaan, mutta se päivä ei ole vielä tullut vastaan. King Diamondin keikan todistaminen eturivistä oli yksi, mutta ei sekään ollut samanlaista epätoivoista ja sietämätöntä odotusta. Kaikella muulla odottamisella on ollut jokin konteksti, johon sen voisi sitoa, mutta Are You Dead Yet? oli ensimmäinen levy, jonka kansitaidetta spekuloin, jota kavereiden kanssa pohdittiin ja kuumoteltiin, jonka kaikki heikkoudet olivat trviaaleja sen pelkän olemassaolon rinnalla.