Helloween - Keeper of the Seven Keys: The Legacy (2005)

Helloween sai melko paljon kuraa niskaansa 2000-luvun puolivälissä tuplalevystä, joka nimettiin vähintäänkin uhmaakkaasti ja itsevarmasti Keeper of the Seven Keys: The Legacyksi (tästä eteenpäin: The Legacy). Monille power metal -faneille - joskaan ei minulle - Helloweenin 1980-luvun kaksi levytystä (kyllä sinä, rakas Lukija, tiedät mitkä levyt) ovat melometallin ainoat oikeat kulmakivet, joihin kaikki muut tulokkaat verrataan. Tätä taustaa vasten uuden "kiipperin" tekeminen oli vähintäänkin riskaabelia ja - kuinka ollakaan - monet pettyivät, koska tietenkään The Legacy ei kuulosta samalta kuin käytännössä tyystin toisen yhtyeen melkein kaksikymmentä vuotta aiemmin levyttämät tuotokset.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että The Legacy olisi paska levy, vaan oikeassa kontekstissa - Andi Deris -aikaisen Helloweenin asiayhteydessä - se voisi olla hyväki. Voisi, konditionaalissa. The Legacy, tuplalevy, on keskinkertainen Helloweenin omalla mittapuulla, ja ainoa oikea vertailukohta on Rabbit Don't Come Easy... mutta venytettynä kahden levyn mittaiseksi. Kyllä, edelleen ne hyvät oivallukset ovat tallessa, mutta pyöreästi 90 minuuttia häppyhäppyjöyjöy-Hillowiinejä on liikaa, etenkin kun kappalemateriaali on valtaosaltaan välttävää.

Jos tuplalevyltä karsisi noin puolet tusinaralleista pois, kokonaisuus voisi olla hyvä - jos ei The Dark Riden tasoinen häränsilmä, mutta kuitenkin pirusti Rabbit Don't Come Easya parempi. Tällaisena The Legacy jää helposti (lue: usein, käytännössä aina) kuuntelematta loppuun. Kyllä, avausraita King for a 1000 Years on kova, samoin kakkoslevyn avauseepos Occasion Avenue ja muutama lyhyemmistä ralleista (ainakin, typerästä nimestään huolimatta, The Shade in the Shadow ja Come Alive) - mutta yhteensä laskettuna edellämainitut rallit kestävät alle 30 minuuttia. Alle 50 minuuttisena kokonaisuutena olisin saattanut hyväksyä Born on a Judgment Dayn ja Silent Rainin, mutta muutoin... Ei, ei vaan niin ei.

Yksi kappale erityisesti on ollut inhokkilistallani vuosia: Mrs. God. Tämä biisi oli joskus mielestäni "ihan hauska, sellainen autossa kuunneltava biisi", mutta myöhemmällä iällä olen käsittänyt kuinka absoluuttisen, yli-inhimillisen ärsyttävä ralli on kyseessä. Vielä tänä aamuna ajattelin laittaessani levyn pitkästä aikaa soimaan, että kenties se ei ole niin v-mäinen kuin muistin, mutta välittömästi - ei hetken kuluttua, vaan heti - päämelodian lähtiessä käyntiin käsitin ärtymykseni ytimen. Kornit lyriikat eivät myöskään auta tilannetta.

The Legacy on aivan liian pitkä omaksi hyväkseen. Karsimalla ja keskittymällä niiden jo ennestään hyvien biisien hiomiseen yhtye olisi todella voinut saavuttaa "kiipperien perinnön", mutta tällaisenaan se on enemmän irvikuva kuin tribuutti alkuperäisille. Alkaen susirumasta CGI-kansihirvityksestä.