Moonsorrow - Verisäkeet (2005)

Minulle Verisäkeet on aina ollut Moonsorrow'n uran musta lammas. Haha, see what I did there? Olen taas mukanokkelalla päällä, näemmä. Teille kaikille muille, joille edeltävä vitsi ei auennut, Verisäkeiden jewelcase on täysin musta, samoin levy itse; myös yhtyeen musiikki ottaa levyllä reippaan askeleen black metalin suuntaan; vielä kaiken huipuksi en ole koskaan päässyt levyyn niin hyvin sisään kuin olisin toivonut.

Joka tapauksessa, jos Moonsorrow'lla ei ollut koskaan aiemmin kiire minnekään sävellysten kuljettamisten tai sävellysten tyylin (siis ne viikinkimetalli erityisesti Kivenkantajalla oli varsin hidastempoista, massiivista), Verisäkeet tarjoilevat 70 minuuttia musaa viidelle biisille jaettuna (eli suurta muutosta grindcoren suuntaan ei tapahtunut, vaikka Lakupaavi levyn tekikin), mutta sen sijaan blastbeatit ja sahaavat ja riipivät kitarat ovat uusi perusoletus. Myös Ville Sorvalin rääkynä on saanut enemmän riipivyyttä, enemmän black metalista särmää ja epätoivoa; muutos on peräisin sanoituksista, joissa ei ole enää tuhatvuotisia soturivaltakuntia, vaan mutaan kuolleita raatoja ja lähestyvää tuhoa. Mutta, mikä sinänsä varmasti yllättävää, levy kuulostaa kaikesta huolimatta Moonsorrow'lta, joskin erilaiselta Moonsorrow'lta - tästä lienee erityisesti kiittäminen Henri Sorvalin sävellyskynää, joka on aina yhtä terävä.

Here comes the twist: en vieläkään, lähes vuosikymmenen kuuntelun (en ostanut levyä uutena, mutta melko pian kuitenkin), pidä levystä erityisemmin. Toki, se on hienosti tehty kokonaisuus, mutta se ei ole koskaan vanginnut mielikuvitustani samalla tavalla kuin Kivenkantaja tai Voimasta ja kunniasta tai vaikkapa V: Hävitetty. Eikä se johdu tyylin muutoksesta - minua eivät haittaa groteskit ja ällöttävätkin yksityiskohdat (olenhan kauhukirjailija, taivas varjele), vaan ongelma on pelkkää erilaista lähestymistapaa suurempi, vaikka en osaakaan täysin osoittaa mikä se on. Esimerkiksi Haaska on hieno kappale, kyllä, mutta silti se tuntuu liian pitkältä, liian kryptisesti toteavalta. En yksinkertaisesti jaksa innostua siitä, kuten innostuin vaikkapa Raunioilla tai Sankarihauta -tyylisistä ralleista. Vastaavasti (vaikka vihaankin tätä ennakointiani) yhtyeen seuraava levy, kahdesta kappaleesta koostuva V: Hävitetty onnistui tuntumaan suuremmalta, musertavammalta ja runollisemmalta.

Tämä kaikki on kuitenkin omaa outouttani, sillä olen kuullut kerta toisensa jälkeen Verisäkeiden olevan Moonsorrow'n paras levy. Tämä voi hyvinkin olla totta, en epäilisi, mutta silti en osaa innostua, vaikka miten yritän. En nosta käsiäni ilmaan ja luovuta, mutta painan pääni kumaraan ja alistun väliaikaisesti: jonakin päivänä saatan ymmärtää levyn hienouden, mutta se ei ole tämä päivä.