Bolt Thrower - Those Once Loyal (2005)

Yleensä, kun pitkän uran tehnyt yhtye palaa kimppaan "sen ainoan oikean" solistin kanssa useiden vuosien sekavuuden jälkeen ja tekee "paluulevyn", lopputulos on turhanpäiväinen. Yhtyeet, jotka havittelevat menneiden aikojen kunniansa ja tyylinsä perään (vaikka muutos vuosien aikana olisi ollut kuinka minimalistinen, johtuen pelkistä henkilöstövaihdoksista), ovat yksi niitä asioita, joita en voi yleisesti ottaen sietää: jos bändi A teki jotain todella hyvin kauan sitten, kun primus motor oli nuori, vihainen ja ei pamahtanut uskoon, millaisessa harhaluulossa pitää elää voidakseen kuvitella bändi A:n kykenevän tekemään samanalaista tai parempaa materiaalia, kun primus motor ei ole nuori tai vihainen ja pukeutuu musavideoilla paitaan, joka on täynnä oikein päin olevia ristejä? Se siitä Megadeth- ja W.A.S.P.-piruilusta, honest! Pointti tässä oli se, että yleensä yritykset tehdä samanlaista musiikkia kuin silloin joskus, sortuvat siihen tosiseikkaan, että enää ei ole silloin joskus, vaan nyt, tämä hetki - tilanteet muuttuvat, joten sopeutukaa!

Bolt Thrower ei koskaan harhaillut kovin kauas kunnian päivistään, mutta kahden heikon levyn (Mercenary ja Honour Valour Pride) jälkeen uutinen paluusta kimppaan alkuperäisen solistin Karl Willetsin (joo, tiedän Willetsin laulaneen Mercenarylla, mutta studiomuusikon roolissa) kanssa ei silti ollut kovin innostava. Oli helppo pelätä taas yhtä uudelleenlämmittelyä: vaikka kuinka sitä edellisiltaista Dillinger-pitsaa mikroon laittaisi, se ei enää seuraavana aamuna maistu yhtä hyvältä. Mutta, kuten kenties on ilmiselvää, Those Once Loyal osoittautui yhtyeen parhaaksi levyksi, ylittäen laadussaan jopa erinomaisen ... For Victoryn.

Those Once Loyalin erinomaisuutta on mahdotonta (tai ainakin lähdes mahdotonta) ylikorostaa: se on niin hyvä levy, niin kokonaisvaltainen onnistuminen, että yli vuosikymmenen vanhemmat klassikot jotka ovat aiemmin toimineet mittatikkuna runnovalle, keskitempoiselle ja melodisesti oivaltavalle death metalille, jäävät väkisinkin nuolemaan näppejään. Jokainen raita on timanttia, jokainen raita on uniikki mutta kuitenkin kuulostaa samalta (juuri kuten pitää, siis) ja, mikä kenties yllättävintä, vanhojen levyjen eloa kuristanut jättimäinen kitaravalli on saatu taltutettua ja ensimmäistä kertaa yhtyeen uralla basisti Jo Benchin työskentelyn kuulee (ja hyvä niin, hän tekee erinomaista jälkeä). Kaikista hienoista ja ikimuistoisista hetkistä nostettakoon kolme esiin: avausraita At First Lightin tunnelmoiva intro ja sitä seuraava räjähdys; nimikkokappale Those Once Loyalin päräyttävän komea (suorastaan kaunis) päämelodia; päätösralli When Cannons Fade kokonaisuudessaan. Juuri When Cannons Fade aikanaan sai minut innostumaan Bolt Throwerista ja sitä kautta death metalista, ja kappaleen kuuleminen Tuskassa 2013 eturivistä käsin oli yksi tuon festariviikonlopun kohokohtia (heti King Diamondin keikan jälkeen, toki).

Bolt Throwerin hitaampi mutta paljon raskaampi death metal on minulle eniten "omaani" death metalia - perehdyin Cannibal Corpsen ja Suffocationin kaltaisiin yhtyeisiin vasta bolt Throwerin ja Obituaryn jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että Kannibaali ja Tukehtuminen eivät kuulosta korvissani kovinkaan raskailta. Rankoilta, ehkä, mutta raskaus on rankkuutta totaalisempaa: kuka vain voi kirjoittaa gorea, mässäillä yksityiskohdilla (tiedän tämän täysin, koska teen sitä itsekin), mutta todellinen kauhu syntyy ilmapiiristä, tunnelmasta. Juuri siinä Bolt Thrower on omimmillaan ja Those Once Loyal on yhtyeen paras levy, joten sillä on myös (kuten voimme deduktoina) paras tunnelma - kuten olen monesti sanonut, kuuntelen musiikkia fiilispohjalta ja tunnelman merkitys on suuri, joten ei liene mikään ihme, että Those Once Loyal on yksi suosikkilevyjäni kautta aikojen.