Gamma Ray - Majestic (2005)

Gamma Ray oli tärkeä bändi tuntea yläaste- ja lukioikäisenä, koska frendini Pimu Simo Pimu oli sitä mieltä, että kyseessä on maailman paras bändi. Häneltä lainasin neljä tärkeintä ja (kenties) parasta Gamma Ray -levytystä (Land of the Free, Somewhere Out in Space, Powerplant ja No World Order), mutta ostin omakseni Majesticin melko pian julkaisun jälkeen - jos oikein muistan, alkuvuonna 2006, kun levy oli muuttunut eräässä Free Record Shopissa (jos joku alaikäinen lukee tätä, niin kyllä, Suomessa oli levykauppaketju, joka ei myynyt muuta kuin levyjä) midpriceksi. Pitkään, aina vuoteen 2013 asti pidin levyn alkupuoliskosta, mutta en oikein lämmennyt millekään Blood Religionin jälkeen. Mutta, kuten arvata saattaa, tilanne muuttui yhtyeen 2013 vuoden keikan alla, jolloin todella otin tehtäväkseni kuunnella ajatuksella koko levyn.

Kovaa napsahti, siis todella kovaa. Nyt, kaiken tykittelyn ja fiilistelyn jälkeen, Majestic on kenties suosikkilevyni yhtyeen diskografiasta... tai vähintäänkin sitä edeltävän hittikimaran arvoinen jatkaja, yhtyeen viimeinen (=viimeisin?) todellinen mestariteos. Erityisesti päätösraita Revelation voi hyvinkin olla koko poppoon parhaita sävellyksiä - unohtamatta tietenkään My Templen, Fightin ja Blood Religionin kaltaisia täysosumia. Tai oikeastaan mitään muutakaan levyltä.

Tämä, jos mikä, on erinomainen osoitus siitä kuinka pahasti alkuvaikutelma voi pilata mielikuvan levystä - joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Kuinka monta levyä on tullut vuosien saatossa todettua keskinkertaisiksi tai jopa huonoiksi, koska ensimmäinen kuuntelukerta häiriintyi, jäi keskeneräiseksi tai et ollut kuuntelijana riittävän kypsä levylle (rikos jossa olen monesti osoittautunut syylliseksi - case in point, Majestic)? Voin omasta kokemuksestani sanoa välittömästi ainakin puolentusinaa levyä, joiden ensikuuntelu on jättänyt syystä tai toisesta karvaan maun suuhun, eikä se maku ole koskaan todella lähtenyt pois - jotkin Dream Theaterin levyt ovat kokeneet tämän kohtalon, Opethin Still Life ainakin jäi heikon ensivaikutelman vangiksi ja niin edelleen. On hyvin mahdollista, että jos voisin pyyhkiä em. levyt pois kokemuspiiristäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä, pitäisin niistä tai ainakin voisin arvostaa niitä toisella tavalla - mutta, koska aika ja inhimillinen kokeminen ei toimi niin, en voi. Siksi, aina kun kirjoitan jotakin kriittistä levystä kuin levystä, sisällytän joko riveille tai niiden väleihin mahdollisuuden, että jonakin päivänä kantani on tyystin toinen, koska minulle on käynyt niin useita kertoja - jotkin niistä levyistä, joita tänä päivänä pidän 2000-luvun parhaimistoon kuuluvina (Damage Done, Majestic jne.) ovat kerran joutuneet huonon ensivaikutelman ja -kuuntelun uhreiksi.

Tämä voi tietenkin toimia myös toisin päin: levy, joka todellisuudessa ei ole kovin kaksinen, osuus syystä tai toisesta makuhermoon juuri sillä ensikuuntelun hetkellä, ja saa täten kuulijansa korvissa arvon arvaamattoman. Minulle on käynyt näin(kin) monesti. Mutta kaikki tämä on vain tapoja kokea musiikkia, emotionaalisesti ja älyllisesti, alati subjektiivisen kokemuksen alaista. Jonakin päivänä mieleni saattaa muuttua levyistä, jotka (vastoin melkein kaikkien muiden mielipiteitä) tuntuvat erinomaisilta/nerokkailta, mutta tällä hetkellä ne ovat mitä ovat.

Huh, vuodatusta. Tulkoot, menkööt - come hell or high water. Majestic on erinomainen levy, jota suosittelen vakavasti kaikille power metal -diggareille, ja vaikka en levyä tässä tekstissä paljoa käsitellyt, se ei tarkoita että pitäisin siitä jotenkin vähemmän kuin muista hehkuttamistani levyistä tai että ymmärtäisin sitä huonommin. Tällä kertaa oli hieman toisentyyppistä sanomista, olkoon kukin mitä mieltä tahtoo.