Judas Priest - Angel of Retribution (2005)

Onko se paluulevy, jos yhtye ei koskaan lopettanut tai jäänyt tauolle? Paluu (semi)klassiseen kokoonpanoon ainakin - vain rumpali vaihtui, mistä tuskin kukaan valitti (pitää olla aika pahoissa nostalgiapöhnissä, jos pitää Dave Hollandia Scott Travista parempana kannuttajana). Oli niin tai näin, Angel of Retribution näki Rob Halfordin paluun maailman ultimaatisimman metallibändin keuloille, kahden kaupallisesti ja taiteellisesti epäonnistuneen Tim "Ripper" Owens -nokkaroiman levyn jälkeen. On täysin ilmiselvää, että Halford ei tarvinnut taiteellisista syistä K.K. Downingia ja Glenn Tiptonia, sen verran kovaa on miehen soolotuotanto (taloudelliset syyt ovat voineet olla asia erikseen, mene ja tiedä), vaan Judas Priest tarvitsi Halford-setää. Kun levyn julkaisu läheni, odotuksissa oli turvallinen, takuuvarmaa kasarimetallia tarjoileva Judas Priest -levytys - harva osasi odottaa mitään erityisen uutta ja innovoivaa materiaalia bändiltä, joka teki maailman ensimmäisen metallilevyn. (Aiheesta lisää: http://kaaoszine.fi/arkistojen-helmet-judas-priest-sad-wings-of-destiny-1976/)

Vaan juuri sitä Angel of Retribution tarjoilee: samaan aikaan tutulta kuulostavaa Judas Priestiä, tuplakitaroineen ja rokkaavine riffeineen, mutta myös uusia oivalluksia. Pääilmeeltään levy on Painkiller 2.0, mutta se ei ole koko totuus, sillä Worth Fighting Forin kaltaista kappaletta ei Painkilleriltä toivoisi/uskoisi löytävänsä. Sen sijaan Angel of Retribution on oma itsensä, saman yhtyeen tekemä erilainen levy. Toki se sai ristiriitaisen vastaanoton - moni varmasti toivoi uutta Defenders of the Faithia, mutta joku suhteellisuudentaju ei tekisi pahaa kellekään - mutta mielestäni se on täysin verrattavissa yhtyeen parhaisiin saavutuksiin. Kyllä, olen tosissani.

Olen ollut tämän blogin aikana varsin kriittinen joitakin yleisesti mestariteoksina pidettyjä Judas Priest -levytyksiä kohtaan, kehunut odottamatta toisia ja muutamaan otteeseen yhtynyt yleiseen mielipiteeseenkin, mutta nyt, kiistatta ja eittämättä, aion olla eri mieltä melko pitkälti kaikkien muiden kanssa. Angel of Retributionilla ei ole huonoa kappaletta ja kaksi hieman heikompaa - meriitti, joka löytyy vain kouralliselta levyjä yhtyeen diskografiassa, mukaanlukien tietenkin Painkillerin. Ja ne hyvät biisit, voi perkele kuinka hyviä ovatkaan: haluan tavata henkilön, joka väittää ettei Judas Rising, Deal With a Devil, Hellrider ja Angel ole mestariteoksia, koska ne ovat. Harvoin yllyn tällaiseen hehkutukseen, mutta minusta levy ansaitsee sen. Jokainen kappale on oma yksilönsä ja (korkeintaan yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta) helvetin hyvä sellainen.

Angel of Retribution on valtaosin tuttua ja (sinänsä) turvallista Judas Priestiä. Mutta ei täysin. Päätösraita, kolmetoista minuuttia pitkä Loch Ness on jotakin tyystin muuta: doom metalia. Kyllä, doom metalia. Ja vielä erittäin hyvää sellaista (ainakin omalla vajavaisella doom-kokemuksellani sanottuna). Ei löydy hyvää doomia Screaming for Vengeancelta tai Painkilleriltä - ei löydy doomia ollenkaan. Juuri näin reunion-levyt tulisikin tehdä: sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta.

Tässä välissä on sanottava se, että mielipiteeni on (jälleen) vinoutunut, mutta nyt positiiviseen. Minulle Angel of Retribution oli ensimmäinen Judas Priest -levy, joka upposi kovaa. Silloin se oli uunituore tuotos, kun vasta vähitellen tutustuin bändiin, ja pakkohan se uusi, paljon keskustelua synnyttänyt levy oli saada heti. Omasin muistaakseni Screaming for Vengeancen ja British Steelin aiemmin, mutta ne kolisivat takaraivossa hyvinä joskaan eivät erinomaisina levyinä - vasta Angel of Retribution napsahti niin pirullisen kovaa, vaikka pitkään jätinkin Loch Nessin, Angelin ja Eulogyn kuuntelemetta koska ne olivat "lässynläätä" (kyllä, olin teini) ja halusin aitoa metallia. Vuosien mittaa aiemmin ylenkatsomani biisit ovat muodostuneet mielessäni "aidon metallin" veroisiksi mestariteoksiksi. Nyt, 2015, kuuntelen paljon mieluummin Angel of Retributionin (jolla, muuten, on yksi 2000-luvun komempia/ikonisimpia kansia) kuin muut Judas Priest -levyt... jos sivuutetaan Painkiller.