Ayreon - The Human Equation (2004)

The Human Equation on erinomainen levy - isketään se heti kättelyssä kehiin. Kaikki, mitä tässä tekstissä nillitän, on pelkkää toiveajattelua, haihattelu siitä kuinka levy voisi olla vieläkin parempi. Siispä, kuten aina, olkaa varoillanne siitä, mitä sanon faktana tai tavalla tai toisella yksiselitteisesti; The Human Equation olisi jotakuin 99 bändille sadasta uran huippukohta, tuotos, johon kaikkea muita verrataan. Ayreon-fanien keskuudessa on vahva klikki, jonka mukaan näin juuri on - että The Human Equation on paras tuotos, mitä Ayreon tai mies bändin takana, Arjen Anthony Lucassen, on koskaan säveltänyt. Minä en, kuten varmasti on rivien välissä luettavissa, kuulu tähän klikkiin, vaan (jälleen) pieneen vähemmistöön suuremman fanikatraan keskuudessa... mutta siitä joskus toiste.

The Human Equation on siinä mielessä erilainen Ayreon-levy, että se ei pidä sisällään pitkää ja monipolvista scifi-tarinaa, vaan pitkän ja monipolvisen ihmissuhdedraaman ja kasvutarinan. Tiedän, kuulostaa aivan järkyttävän tylsältä, mutta koeta kestää, sillä seuraavassa lauseessa homma muuttuu kiinnostavaksi: jokaiselle tunteelle on oma laulajansa. Eikö heti mennytkin kiinnostavammaksi, hmm? Päähahmo, nimetön Minä (James LaBrie Dream Theaterista), joutuu auto-onnettomuuteen ja levyn kaksikymmentä kappaletta käyvät läpi hänen koomansa kaksikymmentä päivää, joiden aikana hän elää/kokee elämänsä uudelleen, lapsuudesta onnettomuuteen johtaneisiin tapahtumiin. Kuten tuli sanottua, jokaiselle tunteelle (ja hahmolle, jotka ovat selvässä vähemmistössä) on oma laulajansa, ja kun solistikatraasta löytyy nimiä kuten Devin Townsend ja Mikael Åkerfeldt, ei liene tarpeen selitellä miksi The Human Equation on kuuntelun ansainnut.

Valitettavasti, kuitenkin, vaikka kappaleet ovat pääosin erinomaisia, massiivinen kokonaisuus ei kanna aivan loppuun asti. Ensimmäisellä levyllä on joitakin aivan käsittämättömän hienoja veisuja, samoin toisella (mieleeni tulevat School, Love, Trauma ja Loser), mutta kokonaisuus ei ole yhtä onnistunut kuin eräällä toisella Ayreon-levytyksellä. Tahtoisin kovasti, todella kovasti pitää levystä enemmän kuin pidän, mutta vaikka miten istun alas ja antautudun tarinalle, se viimeinen puserrus mestariteosluokkaan jää uupumaan.

Kenties paras tapa yrittää avata näkemystäni on esimerkin kautta: kappale Loser, toisella levyllä (päivä 16), on aivan älyttömän hieno alusta loppuun. Paitsi - ja tämä on iso PAITSI - se vitun kiipparisoolo, joka on aivan järkyttävää kuultavaa. Soolo on liian pitkä, aivan karmealla, riipivällä soundilla soitettu ja siitä ei löydä groovea tai koukkua vaikka kuinka etsisi. Sama koskee koko levyä, valitettavasti: siinä missä ihannoin Devin Townsendiä ja hänen kaikkia seitsemääkymmentäviittä miljoonaa ääntään, hän jää sivustakatsojaksi tasan sillä sekunnilla kuin Mikael Åkerfeldt avaa viemärinsä Traumassa. Myös muutamat muut solistit jäävät turhaan sivuosaan tai ylinäyttelevät tai mitä ikinä - ei paljoa, mutta juuri sen verran, että särähtää korvaan ja illuusio, matka päähahmon mieleen särkyy.

Mutta, kuten alussa havaitsimme, tämä kaikki on silkkaa nillitystä, muotoseikoista valittamista. The Human Equation on millä tahansa asteikolla liki täydellinen levy - painottamattomalla asteikolla 1-10 levy on heittämällä 9:ssä, jopa ylikin. Se, miksi tässä tekstissä kuitenkin keskityn (pieniin, I give you that) ongelmiin, johtuu siitä, että The Human Equation voisi olla kympin levy, yksi niistä harvoista, mutta se ei ole. Toisin kuin 01011001.