Ensin, kuitenkin, ne hyvät puolet: Demigod on hyvä levy, koska se on täynnä hyvin tehtyä death metalia. Tuotantoarvot ovat kohdillaan, kappaleet erottuvat toisistaan selkeämmin kuin vaikkapa Thelema.6lla - niin parhaat kappaleet ovat parempia kuin edeltäjien parhaat, mutta heikommat ovat heikompia kuin edeltäjien heikoimmat. Monille casual- ja hardcore-faneille Demigod onkin ultimaatinen Behemoth-kokemus, koska siinä Satanicalla alkanut kehitys saa huippunsa, ja seuraavat kiekot enemmän tai vähemmän vain maustavat luotua soppaa hieman toisin raaka-aineiden pysyessä samoina. Miksi, siis, en innostu, vaikka olen pitänyt kaikista kolmesta edeltävästä levystä? En tiedä täysin; minulla on, tietenkin, joitakin syitä, mutta ne eivät ole edes yhteen kasattuina totaalisia dealbreakerita.
Isoin ongelma on Nergal - tarkemmin sanottuna hänen örinänsä. Okei, herran murinat eivät ole koskaan olleet mitään ylimaailmallisen loistavia, mutta nyt niistä on onnistuttu imemään elämä pois. Ne kuulostavat miksatuilta, masteroijan ja kovan studiotyön tulokselta, ei oikealta, epäinhimilliseltä murinalta. Niin paljon kuin vihaankin sanaa "orgaaninen" kuvaamaan musiikkia, sitä juuri Nergalin örinä kaipaa: se on liian täynnä, liian koneistettu, liian poissaoleva. Jos kuuntelee ensin Ross Dolanin (Immolation) örinää ja siirtyy suoraan Demigodiin, huomaa aivan varmasti eron. En tiedä kuulenko omiani, mutta luulen, että aina kun Nergal avaa suunsa, monta Nergalia tukee hänen möykkäänsä. Siinä missä Blind Guardian onnistui Hansi-armeijansa kanssa A Night at the Operalla, örinä ei toimi samalla tavalla, ainakaan yhtä hyvin "stemmoilla". Tehokeinona, toki, mutta ei jatkuvasti. Siinä samalla artikulaatio kärsii pahasti; Slaves Shall Serven intro on täyttä siansaksaa.
Mutta siitä apinoinnista. Tämä on aikamoista pilkun nyhväämistä, mutta tuleeko kenellekään muulle Demigodista mieleen Nile? Okei, yhtyeet ovat erilaisia - ihan jos sävellyksistä lähtee - mutta etenkin päätösraita The Reign ov Shemsu-Hor menee ihan nileilyksi (kyllä, yritän lanseerata omaa verbiä Nilen kopinoinnille). Jälleen, ei siinä mitään, että lainaa parhaalta ja innovatiiviselta bändiltä, mutta tärkeämpi kysymys on miksi Nergal sortui tähän ratkaisuun? Behemothin oma identiteetti oli niin vahva, vaarallinen mutta tarttuvuutta unohtamaton black-death-jyrä, niin miksi pakotettuja "itämaisia" mausteita? Oliko Nergal, meidän muiden tavoin, In Their Darkend Shrinesiin, että oli pakko päästä fanittamaan ihan omalle levyllekin. Ja hankkia Karl Sanders tiluttelemaan XULiin.
Molemmat valitukseni ovat lopulta varsin pieniä, sillä Demigod on hyvä levy, ja sisältää yhden Behemothin parhaista kappaleista, Conquer All. Lievää tasapaksuutta (death metalin tyyppitauti) lukuun ottamatta Demigodia voi suositella tutusmista varten. Kenties et koe Nergalin jatkuvaa taustatukea ärsyttäväksi, ja olet liian keskittynyt erinomaisiin riffeihin ja rumputuleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti