Stapping Young Lad - SYL (2003)

Strapping Young Ladissa (ja samalla myös Devin Townsendissä) minua eniten kiehtoo luova hulluus: esimerkiksi kakkoslevy City on sellainen kuuntelukokemus, että sen jäljiltä ei tiedä mihin maailmankaikkeuteen on tullut eksyttyä, mutta ei se mitään, koska hymy on kasvoilla kova. Pilke on silmäkulmassa ja kieli poskessa taukoamatta, ja kun paketti kuorrutetaan taitavalla musisoinnilla ja vähintäänkin erikoisilla sovitusratkaisuilla, kasassa on loistopaketti. SYL, noin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Strapping Young Ladin kolmoslevy, sen sijaan ei ole samanlainen happotrippi teknosienimaassa kuin edeltäjänsä ja siltä puuttuvat Love?n kaltaiset koukuttavat hittibiisit; vastaavasti kokonaisuutena levy on tasapainoisin ja huolellisimmin rakennettu kaikissa Strapping Young Ladin levyistä.

Mutta sitä minä en halua Strapping Young Ladilta, kuten on tullut jo todettua. SYL on huono levy, jos sitä kuuntelee jatko-osana Citylle tai korvikkeena Alienille, mutta jos sen irrottaa jatkumosta, siitä pystyy nauttimaan täysin rinnoin. Eikö olekin erikoinen virke? Totta se silti on: vaikka levykokonaisuus on kuinka tarkkaanharkittu (tai ainakin luo illuusion sellaisesta toiminnasta), se ei ole yhtyeensä paras kiekko, koska se kuulostaa vähiten hullun kanadalaisen maestron kynästä tulleelta.

Ei sillä, tokihan levyltä löytyy tyypillistä townsendmäistä kieroilua ja huumoria, mutta kertaakaan nappulat eivät naksahda asentoon All Hail the New Flesh tai Oh My Fucking God. Otetaan esimerkiksi kenties suosikkiraitani SYLiltä, Aftermath, joka on lopulta yksinkertaisen riffin oivallista toistamista ja erinäisillä jipoilla maustamista... mutta missä on se täyskahjo sekoilu? Samanlaisen kappaleen olisi voinut tehdä monikin muu yhtye, ei vain Kanadan jotakuin ainoa lahja musiikkimaailmalle (muistetaan, että em. valtio on suoltanut radioihin Justin Bieberin ja Bryan Adamsin sekä - mikä pahinta - Nickelbackin).

Ehkä on väärin arvioida hyvää levyä huonommaksi kuin se onkaan, koska se ei ole sellainen kuin siltä ensikäsittelyssä odottaisi. Totuus on, että SYLiä kuuntelee oikein mielellään, mutta se juuri onkin ongelman ytimessä: Strapping Young Ladin pitäisi pysäyttää kuulijansa hengitys, potkia tätä naamaan rautabootsilla tai mitä ikinä - sen sijaan yhtye teki levyn, jota on liian helppo kuunnella, joka on liian tavanomainen, liian tyypillinen ollakseen peräisin Devin Townsendin kynästä. En tiedä tarkalleen mitä odotin, kun levyn hankin, mutta SYL on vuosien saatossa jäänyt lähes tyystin vaille kuuntelua, koska siltä puuttuvat täydellisen hulluuden hetket mutta myös parhaat yksittäiset koukut. Se on välilevy, pelkään, mutta hyvä sellainen; helvetti, jos levy olisi laitettu jonkin toisen bändin nimiin, pitäisin sitä erinomaisena.