Deicide - Scars of the Crucifix (2004)

Deicide aloitti uransa kolmella väkevällä levyllä, mutta viides ja kuudes levy - kokoelmastani suosiolla puuttuvat nimihirviö Insineratehymn ja In Torment in Hell - haukkasivat sitten paskaa oikein koko kansan edestä. Taustalla ei ollut pelkästään sävellysinnon puuttuminen ja riffikynän tylsistyminen, vaikka tokihan nekin ovat vaikuttaneet, vaan pääyynä lienee ollut kuuden levyn mittainen diili Roadrunnerin kanssa, jonka mielenkiinto siirtyi -90-luvun lopussa satanistisesta death metalista naamarit päässä pomppiviin iowalaisiin tai - kaikista maailman bändeistä - Nickelbackiin. Levyt ovat niin paskoja, että kun Hoffmannin veljekset saivat maiharikuviot perseeseensä 2005 (on voinut olla 2004 tai 2006, en todellakaan jaksa muistaa/tarkistaa), vastuuta paskoista levyistä heiteltiin puolelta toiselle. Sen jälkeen Deiciden levyille on kirjattu säveltäjät jokaiselle kappaleelle, siinä missä aiemmin kaikki musiikki oli koko yhtyeen nimissä.

Niin tai näin, Scars of the Crucifix on paluulevy yhtyeeltä, joka ei koskaan sanoutunut irti musanteosta tai keikkailusta. Se on ensimmäinen ei-Roadrunnerin julkaisema Deicide-tuotos ja se on selvästi pirteämpi luomus kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta on silti valovuosia erinomaisia -90-luvun alun levytyksiä. Kyllä, kappaleilla on ideoita toteutettavinaan, jonkinlainen johtoajatus ja ne eivät kuulosta siltä, että ne on sävelletty täyttämään levy, joka on pakko tehdä vain ja ainoastaan paskan sopparin takia. Silti se on vain menettelevä kiekko joskus erinomaisen yhtyeen diskografiassa.

Ensin (lyhyet) positiivisest erityismaininnat, ennen kuin sukellamme paskaämpärin pohjalle haukkumaan alkuperäisen Deicide-miehistön viimeisen levyn aivopieruja. Pidän avausraidasta Scars of the Crucifixista juuri sen yksinkertaisen murskaavan pääriffin takia - toki, se on vain suoraviivainen rytmi, mutta jumalauta kun se pakottaa niskan nyökkäilemään mukana. Myös muissa kappaleissa on hyviä osioita - vaikkapa Fuck Your Godissa (kohta käsitellään sitä enemmän) - mutta vain Scars of the Crucifix on yhtäjatkoisesti riittävän hyvä kappale sopiakseen yhtyeen paremmille levyille. Samoin päätösraita The Pentecostalin outro - siis mitä ihmettä, ambientkiipparointia, pianoa ja muutakin tunnelmaa kuin kristittyjen syömistä elävältä; ei tämä ole Deicideä! - ansaitsee hatunnoston uskalluksesta ajelehtia kapean mukavuusalueen ulkopuolelle.

Valtaosa kappaleista on turhanpäiväisiä, unohdettuja samalla sekunnilla kuin ne loppuvat. Se on, toisaalta, odotettavissakin - eihän jässikät ole enää parikymppisiä ja kiukkuisia mörököllejä, vaan keski-ikäisiä perheenisiä ynnä muita - joten en jää siihen pointtiin. Sen sijaan se, mihin jään jalkojani tamppaamaan, on Glen Benton. Ehkä hän ehti viimeisten Roadrunner-kiekkojen aikana kyllästyä yrittämään ja päättyi kirjoittamaan paskinta mahdollista lyriikkaa ihmiskunnan historiassa ja, kun kerran luovutetaan, niin luovutetaan kunnolla ja annetaan artikulaation lipsua aidoksi mölinäksi. Bentonin örinä ei sisällä äänteitä, pelkkää mölinää, jonka päälle on sitten kirjoitettu lyriikat - ikään kuin hän lausuisi sanoja, ja hölmö ihmiskorva kyllä kuulee ne sieltä pelkä suggestion voimalla. Mutta, vaikka soundi olisi brutaali, mikään ei anna anteeksi Fuck Your Godin kaltaisia mukarankkoja tilityksiä. Mihin katosi ymmärrettävä kiukku, missä on rohkea provosointi? Ei täällä ainakaan - nussi jumalaasi. Kymmenessä vuodessa Benton muuttui aidosti kovasta jätkästä itsensä parodiaksi - joskaan en sanoisi tätä hänelle päin näköä, hän söisi minut elävältä.

Scars of the Crucifix oli tarpeellinen korjausliike merkityksettömyyteen lipuneelle yhtyeelle. Se ei kuitenkaan seiso omilla jaloillaan kuin bändihistoriansa kautta, vaan on valitettavan tympeää kuultavaa alusta loppuun, muutamilla kirkkaammilla hetkillä värjättynä.