Insomnium - Since the Day It All Came Down (2004)

Tätä tekstiä on tullut kypsyteltyä epätavallisen pitkään - se ei, kuitenkaan, tarkoita että minulla olisi mitään erityisen oivallista pointtia. Joudun taas kerran antautumaan määritteleyä kaihtavalle mielipiteelleni, ja toteamaan, että Since the Day It All Came Down on kelvollinen, mutta ei erikoinen levy. Se kärsii oireyhtymästä nimeltä välilevy - se on askel esikoislevy In the Halls of Awaitingsta suuntaan, joka nykyään tunnetaan Insomniumina, mutta samalla se ampuu ohi häränsilmästä.

Tiedän, että tämä levy on monille - eikä yhtyeelle itselleen vähiten - kenties jopa tärkein Insomnium-levytys, mutta olen todella vilpittömästi yrittänyt tykätä siitä. En vain pidä. Kappaleet ja tunnelmat jäävät puolitiehen, ja edes lyriikat, nuo Insomniumin paras puoli, eivät onnistu yhtä hyvin kuin muilla tuotoksilla. Ei, älä ymmärrä tätä väärin, sillä jotakuin kaikki, mitä basisti-solisti Niilo Sevänen kirjoittaa, on parempaa metallilyriikkaa kuin valtaosa kaikesta, mutta kenties hänen kynänsä terävyys ei ollut parhaillaan Since the Day It All Came Down'in aikoihin - tai, mitä pidän vielä todennäköisempänä, hän haki vielä tyyliään. Oikea syy, kuitenkin, on se, että Sevänen on kirjoittanut sanoitukset vain kahteen kappaleeseen - siinä on rikos, jos ikinä sellaisen olen kohdannut. Kyllä, tiedän, että tällainen ennakointi ("myöhemmin ne teki parempia levyjä") on raivostuttavaa anaalisaastetta, mutta olen itse tullut Insomniumiin sisälle myöhempien levyjen kautta, joten luonnollisesti vertaan aiempia kiekkoja tuleviin, vaikka se onkin epäreilua.

Totuus on, että Since the Day It All Came Down kuulostaa Insomniumilta, joka yrittää kuulostaa Opethilta, mutta ilman puhdasta laulua. Levyllä on paljon - liikaa, mielestäni - lausuntaa, puhetta. Tämä antaa sen vaikutelman, että yhtye olisi halunnut käyttää puhdasta laulua läpi levyn, mutta kukaan yhtyeestä ei osannut laulaa eivätkä he halunneet värvätä vierailevaa solistia - molemmat ratkaisuja, joihin yhtye myöhemmin ryhtyi. Nyt etenkin The Moment of Reckoning vaikuttaa pahoinpidellyltä Opethilta, josta Mikael Åkerfeldtin poikamaisen seesteiset puhtaat laulut on otettu pois ja tilalle jätetty kuiskailua ja puhetta. Sävellyksenä em. kappale on myös lähimpänä Opethia, eli turhaan Insomniumin oman soundin ulkopuolella. Levy - tai siis osa levyn kappaleista - ei kuulosta Insomniumilta, siinä se; jopa esikoiskiekko In the Halls of Awaiting kuulosti kaikessa erilaisuudessaan ja Amorphis-fanituksessaan Insomniumilta, vaikkakin hyvin erilaiselta sellaiselta.

Nämä kaikki ovat kuitenkin pelkkää hienosäätöä, sillä Since the Day It All Came Down on hyvä levy. Se sisältää erinomaista lyriikkaa, hyviä kappaleita ja selkeän draamankaaren. Mutta kun se ei ole niin hyvä kuin se voisi olla - se voisi olla mestariteos, mutta liika etsikkoaika ja hapuilu kampittavat levyn saavuttamasta maaliaan. Jos joku ottaa liian tosissaan valitukseni lyriikan terävimmän kärjen puuteesta, muistutetaan hypoteettista henkilöä, että Sevänen on äärettömän taitava kirjailija:

Wretched is my lot here, mirthless is my fate
Alone to face the cruel winters, endure the dreary cold
What is there to hope for, what is there to seek
For this forsaken child, for this forlorn son
    -Song for the Forlorn Son

Ei tällaista metallilyriikka usein kohtaa. Jos ei tietäisi, tätä voisi pitää 1800-luvulla kirjoitettuna runona, jota englantilaiset koulupojat opettelevat ulkoa.