Ensiferum - Iron (2004)

En tiedä, Lukijani, kuinka kiinnostavaa on kuulla kuinka tämäkin levy on niin perkeleellisen hyvä, että tajunta halkeaa, mutta voin sanoa, että vaikka nautin erinomaisten levyjen kuuntelusta, niistä kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Siinä missä heikkoja levyjä voi kritisoida, koska on (yleensä, tietenkin) helppo selittää miksi jostakin ei pidä, hyvien levyjen kehuminen on paljon vaikeampaa, sillä mikä tekee hyvästä musiikista hyvää on vaikeammin havaittavissa ja osoitettavissa kuin huonon musiikin erheet. En tiedä, esimerkiksi, kuinka monen mielestä edellinen teksti (Diablon Eternium) oli kiinnostavaa luettavaa, joten olen ottanut muutaman päivän aikaa kuunnella Ensiferumin Ironia, jos vaikka saisin revittyä itsestäni uusia huomioita, uusia keinoja osoittaa sen toimivan, mikä toimii.

Vaan kun ei. Kuuntelukerrat menevät nyrkin puimiseen ilmassa kuin taistelisin näkymättömien nyrkkeilysäkkien armeijaa vastaan tai, vastaavasti, naapurien pelotteluun "LAI LAI HEI!" -huuteluun tai, mikä vielä hämmentävämpää, "TÄTTÄDÄDÄÄ-TÄTTÄDÄDÄÄ!" -möykkään. Samoin kuin Ensiferumin Ensiferum-debyytti, myös Iron oli tärkeä soundtrack teinivuosilleni: kaikki kappaleet pyörivät alusta loppuun ja lopusta alkuun niin monta kertaa, että pienimmätkin yksityiskohdat jäivät mieleen. Tuolloin nuoruuden huimina vuosina suosikkikappaleitani olivat Sword Chant, LAI LAI HEI sekä (jos oikein muistan) Iron; nyt, huomattavasti myöhemmin mutta ei sen viisaampana, olen valmis lyömään Peura suosittelee! -leimani koko levylle, jopa Tearsille tai välisoitolle.

Tämä levy on minulle tärkein syy, miksi olen varsin pitkämielinen Jari Mäenpään nykyiselle sekoilulle. Nerokkaille muusikoille on annettava anteeksi heidän erikoisuutensa - vaikka sitten jouduttaisiin odottamaan vuosikymmen levyä, rahoittamaan uusi studio tai mitä ikinä vastaan tuleekaan. Vuonna 2004 Mäenpää osallistui kahden levyn julkaisuun, ja minulta puuttuu toinen niistä - Iron on pitkään ollut osana kokelmaani, sillä satuin ostamaan sen ennen ystäviäni (= kulutin sen puhki, kun jo omistin kiekon), mutta Wintersunin Wintersun jäi ostamatta samasta syystä kuin Moonsorrow'n Voimasta ja kunniasta, tunsin sen jo ulkoa. Olin lainannut levyn ystävältäni Hipiltä ja ikuistanut jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleni kärpäspaperiin. Molemmat Mäenpään vuoden 2004 tuotokset ovat erinomaisia, mutta toinen jää tyystin vaille omaa käsittelyään tässä blogissa, paitsi jos muutaman lähiviikon aikana onnistun sen ostamaan/saamaan jostain.

Niin tai näin, en keksi mitään terveitä (tai epäterveitä, mene ja tiedä) ylisanoja Ironista. Tyly totuus on se, että vuosikymmenen kuuntelun jälkeekin se tuntuu tuoreelta ja verevältä näytteeltä oivaltavalta yhtyeeltä. Jokaisella kappaleella on selkeä idea, hyvin esitetty draamankaari ja koukkuja niin maan helvetisti. Mäenpää ärjyy, murisee, kiljuu, hempeilee ja päästää suustaan sellaista tulkintaa, että harva muusikko on koskaan kykenevä samaan; taustalle kuin läimäytetään vielä Slayer of Lightin kaltaisia murhariffejä tai Tale of Revengen neroutta tirskuvia melodioita... what's there not to adore? Ei yhtään heikkoa biisiä, 10/10.