Stratovarius - Elements pt. I (2003)

Elements-levyt ovat Stratovariuksen (ainakin Timo Tolkki -aikaisen Stratovariuksen) suurin ja kunnianhimoisin urakka: kaksi levyä, kaksi tyyliä (jotka molemmat on tunnistettavissa Stratovariukseksi) ja kaksi ääripäätä, joita levyt työntävät kauemmas toisistaan. Levyt julkaistiin saman vuoden aikana - jos en väärin muista, ensimmäinen osa julkaistiin keväällä ja toinen osa syksyllä - ja onkin luonnollista katsella niitä yhtenä kokonaisuuteena, mutta blogin (ja täten minun) rajoitteiden takia, kirjoitan molemmille levyille omat tekstinsä, joskin jatkuvasti reflektoiden edes-takaisin.

Elements pt. I on levyistä sinfonisempi, epästratovariusmaisempi. Sen noin tunnin kesto koostuu yhdeksästä kappaleesta, joka pitää sisällään radiohitin Eagleheart (tai, kuten Timo Kotipelto sen lausuu, Iigelhaart) sekä alle neljäminuuttisen instrumentaalin, Stratofortressin. Ytimessään Elements pt. I on hitaampi, monumentaalisempi ja mahtipontisempi kuin mikään, mitä Timo Tolkki on ennen tai sittemmin säveltänyt. Papillonin ja Fantasian kaltaiset hempeämmät ja "eeppiset" (oi, kuinka vihaankaan tuota sanaa) jättiteokset ovat vain yksi puoli, sillä vaikka pysyttäisiin hitaammissa veisuissa, Soul of Vagabond omaa Stratovariuksen raskaimman pääriffin, jollaisesta Machine Headin kaltaiset junttametallibändit ovat kateellisia. Tietenkin levyltä löytyy sitä tavallisempaa, nopeaa ja ilmiömäistä instrumenttien hallintaa, jollaisena minä aina Stratovariuksen olen muistanut, mutta nekin viedään askeleen tai kaksi pidemmälle: Kotipelto taitaa laulaa korkeimmat nuottinsa Find Your Own Voicessa ja Stratofortress haastaa Speed of Lightin omissa kirjoissani Tolkin ällistyttävimpänä kitarataiturointina.

Elements pt. I on liian pitkä, ja se on fakta: yhdeksän biisiä ja tunnin kesto on turhan paljon, kun joukossa on ns. vaikeasti sulateltavia jättieepoksia a'la kaksitoistaminuuttinen Elements ja Papillon. Levy ei ole kuitenkaan pilattu mammuttitaudilla, vaan vaikka horisontit ovat entistäkin kauempana toisistaan, kokonaisuus ei tunnu hajanaiselta, irtonaisten ideoiden kokoelmalta. Tiedän, että monet eivät pidä levystä juuri sen keston ja erilaisuuden takia, mutta jos totta puhutaan, minulle se on avautunut kunnolla vasta aikuisiällä, vuosia ensikuuntelun jälkeen. Se on kasvanut kahdentoista vuoden on/off-kuuntelun aikana jokaisella pyöräytyksellä paremmaksi, kunnes a-haa-hetki noin kaksi vuotta sitten avasi portit ja päästi lopullisen ymmärryksen sisään. Nykyään olen sitä mieltä, että levy saattaa hyvinkin olla Tolkin ja Stratovariuksen (ainakin Tolkki-aikaisen... mutta siitä myöhemmin lisää) paras tuotos. Kyllä, minä sanoin tämän, vapaaehtoisesti.

Miksi se ei olisi totta? Kotipelto laulaa paremmin kuin koskaan, sävellykset osuvat maalitauluun ensikuuntelulla mutta jäävät kytemään takaraivoon ja vaikka joukossa on kauneusvirheitä (erityisesti turhan hittihakuinen Eagleheart), kokonaisuus on riittävän napakka ja riittävän väljä elääkseen mutta napatakseen mukaansa. Myönnän, toki, jääviyteni: Elements-levyt olivat ensikosketukseni Stratovariukseen pakollisen Black Diamondin ja Hunting High and Low'n ulkopuolella ja vaikka en pitänytkään kummastakaan kiekosta aluksi, ne ovat kasvaneet vuosien kuluessa, erityisesti ensimmäinen osa. Toki olen nostalginen Soul of Vagabondia ja Eagleheartia kuunnellessani, mutta miksi sitten olen niin kovin vakuuttunut Fantasiasta tai Elementsin kuoroista, jos en ole nostalginen niistä? Juuri niin: koska ne ovat hyviä kappaleita.

P.S. Kyllä, kansikuva on aneeminen, mutta yhdistettynä toisen osan kanteen, ne muodostavat näppärän kokonaisuuden. Silti, en voi olla ihmettelemättä kuinka kauas yksi kaikkien aikojen parhaita metallilevykansitaiteilijoita (Derek Riggs) ajautui tekemään susirumia tietokoneräpellyksiä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.