Sonata Arctica - Winterheart's Guild (2003)

Nykyään tuntuu vahvasti siltä, että Sonata Arctica on faniensa vanki. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka Sonata Arctica soitti neljällä ensimmäisellä levyllään kelvollista huippumelodista power metalia, se kuulostaa helposti... no, Sonatalta, huonolla tavalla. Yhtyeen maine on, ainakin oman sukupolveni keskuudessa, toistuvasti ollut "(esi)teinityttöjen ensimmäinen hevibändi". Kysymys onkin: miksi? Miksi juuri Sonata Arctica on saanut teinitytöt faneikseen ja vieraannuttanut karvaiset, kaljamahaiset ja kaljuuntuvat keski-ikäiset "oikeat" faninsa, ne jotka, kuin hipsterit, tykkäsivät bändistä ennen kuin kukaan muu edes tiesi siitä mitään. Yritän tässä tekstissä arvioida syitä Sonata Arctican tyttösuosioon, pääasiassa referoiden Winterheart's Guildiin (joka on kelvollista poweria, vaikka en siitä millään tahdokaan innostua); tahdon muistuttaa heti kättelyssä, että en yritä arvottaa alle kirjattuja huomioita sen huonommiksi tai paremmiksi, pelkästään ominaisuuksiksi musiikissa.

1. Tony Kakko on yhtäkuin Sonata Arctica: hän säveltänyt ja sanoittanut jotakuin kaikki yhtyeen kappaleet; häneen personifioituu joukko taitavien muusikoiden taitavaa musiikkia, halusi hän sitä tai ei. Kakon henkilökohtainen karsima vetoaa nuoriin naishenkilöihin - ainakin näin olen kuullut useasta, toisistaan tietämättömästä lähteestä, koska mitään omaa havaintoa en tästä voi/osaa tehdä. Silti Kakon "söpöys"/"ihanuus" ei voi olla olematta vaikuttamatta.

2. Kakon ääni on helposti lähestyttävissä, suorastaan popahtava. Hän ei laula rankalla raspilla (kuin ajoittain), hänen äänessään ei ole halfordmaista kirkaisuja (kuin ajoittain) ja hän ei laula dickinsonmaisella operettitekniikalla; jos hän laulaisi pop-rock-yhtyeessä, hän ei tuntuisi olevan kovin pahasti väärässä bändissä, mitä ei voi vaikkapa Timo Kotipellosta sanoa. Tämä helpottaa monille siirtymistä perinteisemmästä rock-musiikista metallin pariin.

3. Kappaleet ovat, samaten, helposti lähestyttäviä - etenkin ne "hittibiisit" (Winterheart's Guildilla Broken ja Victoria's Secret). Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin (puoli)balladit (Winterheart's Guildilla etenkin The Misery) - nämä kappaleet eivät eroa suuresti tyypillisemmistä radionyyhkyveisuista, joita kuka tahansa tällä vuosituhannella (tai edes 1980-luvulla) radiota kuunnellut tunnistaa. Jälleen, helppo siirtymä sfääristä toiseen.

4. Erityisesti balladeissa sanoitukset ovat varsin... epämetallisia, popahtavia - sellaisia, jotka vetoavat tunne- ja hormonikuohujen valtaamiin teineihin. Aikuiselle, jotakuin tasapainoiselle ja metallia aktiivisesti kuuntelevalle miehelle The Miseryn rakkaudentunnustukset ynnä muut eivät voi olla kuulostamatta (pahoittelen seuraavaa kielikuvaa, mutta se on mielikuvani, joten here goes) "teinipimpsan kostuttamiselta".

Winterheart's Guild, kuten kaikki Sonata Arctican levyt aina Jani Liimataisen lähtöön asti, on laadukas melometallikiekko. Sen kuuntelee vaivatta läpi, hyräilee mukana ja naputtelee jalalla lattiaa. Mutta minusta "tr00 power metallistille" Sonata Arctican merkitys on pieni - koska yhtye on Stratovarius 2.0. aina vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen siitä tulee jotain muuta, mutta en mene siihen - mutta sen sijaan porttina metalliin yhtyeen asema on kiistaton: harva muu yhtye (ainakaan Suomessa; kenties Lordi, mene ja tiedä) on onnistunut houkuttelemaan yhtä monta taviskuuntelijaa metallin pariin. Monet heistä ovat jääneet sekundadiggailun asteelle, mutta silti joukko, jonka kokoa en lähde veikkailemaan, jäi Ainoan Oikean Totuuden (tm) luo, löysi muita yhtyeitä ja on täysverisiä metallisydämiä. Oli yhtyeestä mitä mieltä tahansa, uusien metallisydämien löytäminen ja tuutorointi on äärettömän kunnioitettavaa ja loputtoman tärkeää.