Karl Sanders on mies Nilen takana. Hän aloitti egyptiläis-lovecraftilaisista teemoista ja tarinoista kappaleita työstävän death metal -poppoon -90-luvulla, ja tällä kertaa käsittelyssä oleva soolotuotos liittyy ja ei liity Nileen: siinä missä Nile on modernia death metalia, Saurian Meditation tarjoilee ambienttia. Egyptiläistä ambienttia, mind you, mutta ambienttia - ei siis ultranopeaa blastia, ei räiskyviä riffejä tai kivifalloksiin seivästettäviä sotavankeja. Sen sijaan, mitä levy tarjoilee, saatavilla on hitaita, tunnelmoivia ja eksoottisia melodioita, hymninomaista laulua ja soittimia, joita ei tavallisen metallikitaristin juuri kuule käyttelevän (osoitan samalla oman tietämättömyyteni ei-metallisoittimista, mutta mikäköhän helvetti on "baglama saz"?)
Tämä on minulle täysin vierasta maaperää, joten levyn musiikillisen laadun arvioiminen jääköön tekemättä. Sen sijaan voisin kertoa omia suosikkihetkiäni levyltä ja tarinan miksi ylipäänsä koko kiekon menin hankkimaan. Suosikkihetkeni on oltava Of the Sleep of Ishtarin unenomainen melodia sekä Morbid Angelin ainoan oikean solistin, David Vincentin oikealla tavalla juustoinen monologi The Forbidden Path Across the Chasm of Self-Realizationissa (huoh... mitä nimiä...). Tämänkaltaisia levyjä ei pidä kuunnella kuten uusinta Judas Priestiä tai melkein mitään, mitä tavallisesti kuuntelen, ja se tekee Saurian Meditationista minulle poikkeavan ja uniikin kokemuksen - ei sellaisen kokemuksen, jollaisia haluaisin montaa, mutta josta yksittäisenä kykenen nauttimaan.
Tarina levyn taustalla on lopulta varsin yksinkertainen: diggailin lukioikäisenä Nileä ja päätin viedä fanitukseni uudelle tasolle Sandersin soololevyn myötä. Koska levy ei ollut mitään sellaista, mitä odotin, levystä tuli lukemiseni taustamusiikkia moneksi vuodeksi. Erityisesti mieleeni on jäänyt Wheel of Time -kirjasarjan neljännen osan lukeminen ja Saurian Meditationin kuuntelu tiukkana assosiaationa. Edelleen, kun laitan levyn soimaan, palaan vuosiin joina seurasin ensikertaa Rand al'Thorin ja muiden seikkailuja. Ei ole hienompaa tunnetta kuin tajuta, että levy ja kirja ovat muodostaneet eräänlaisen symbioosin, jossa molemmat viittaavat toisiinsa ja toimivat parhaiten yhdessä - vaikka kyseessä on nostalgian ansa, en voi olla liian kärttyinen asiasta, sillä en edes yritä arvostella Sandersin ensimmäistä soololevyä musiikillisten ansioiden kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti