Diablo - Eternium (2004)

Diablon kakkoslevy Renaissance on kelvollinen lätty, mutta ei missään nimessä erikoinen tuotos; se on peninkulmia esikoislevy Elegance in Blackia edellä, kyllä, mutta silti se jää väistämättä sivustajakatsojaksi, kun kolmoslevy Eternium iskee betonisen kakkosnelosen voimalla naamalle. Näiden kolmen levy mittainen kehityskaari on poikkeuksellisen selvä ja käyrä sen kuin nousee heikosta ensimmäisestä keskinkertaisen kakkosen kautta erinomaiseen kolmoseen.

En voi liikaa korostaa kuinka erinomainen levy Eternium on. Se on sellainen levy, jota kuuntelee vuosia myöhemmin ja ihmettelee missä pahuksen rytmissä tuokin riffi/komppi/filli/soolo/mikäikinä meneekään. Jokaisessa rallissa on oma koukkunsa, mutta kappaleita ei rakenneta pelkästään niiden varaan - kuten kertakäyttöisessä musiikissa on tapana; että säkeistöt ovat vain pakollisia väliosia kertosäkeiden välissä - vaan likimain jokaisella riffillä on tarjottavanaan jokin oma oivallus. Musiikki on progea, se on groovaavaa ja kun progeilu on tehty Meshuggahin jalanjälkiä seuraten mitä erikoisimmilla rytmeillä, groovaavuuden pitäisi uhrautua teknisen taituruuden alttarilla. Paskat. Eternium saa kyynisemmänkin jäärän vähintään nyökkäilemään tahdissa, mutta kaltaiseni ei-ehkä-ihan-niin-kyynisen jässikän se sai poukkoilemaan ympäri tyhjää huoneistoa, kunhan ensin olin sulkenut kaihitimet ja varmistanut etteivät naapurit ala epäillä perkeleen vallaneen kehoni. Vaikka olihan se tapahtunut, Diablo-niminen perkele.

Sitä luulisi, että minulla olisi jokin mukaovela pointti tässä. Vaan ei ole: Eternium on niin kova, että kaikki järkevät ajatukseni tuntuvat kaikkoavan sen sileän tien. Samalla kun hehkutan lättyä maasta taivaan kautta helvettiin, mainittakoon pakollinen nostalgiavaroitus: kun Eternium oli uunituore lätty, olin yläasteikäinen. Eräs kaverini (jos satut Joni lukemaan tätä, cheers!) oli aivan käsittämättömässä Diablon pakkokuuntelun tilassa, ja juuri nimenomaan - ja ennen neloslevy Mimic47n julkaisua käytännössä yksinoikeudella - Eterniumin pauloissa. Hän yritti tyrkyttää levyä minua, kehotti hankkimaan levyn keinoja kaihtamatta ja iski korville kuulokkeet, joista pauhasi milloin mikäkin levyn yhdestätoista raidasta. Aina kun joku tulee noin kiihkeästi päälle mielipiteensä kanssa, minussa tapahtuu vastareaktio ja välttelin puheenaihetta Diablo - olin itse samanlainen Children of Bodomista, minkä kaverini sieti luultavasti minua paremmin. Vuosia myöhemmin - olisikohan ollut 2009 - tulin sitten ostaneeksi Eterniumin ja jouduin nielemään kaikki kyyniset sanani: levy oli jopa parempi kuin kaverini oli antanut ymmärtää.

Ei Eternium täydellinen levy ole - pari viimeistä biisiä olisi voinut tarvita hieman lisätyötä; nyt ne ovat hieman fillerihtäviä, mutta vain hieman - mutta helpot kritiikit unohtuvat heti kun The Preacher iskee tärykalvoille. Tai In Flesh, jota muistan kaverini pakkosyöttäneen minulle. Jos tuleva Silvër Horizons on läheskään yhtä hyvä kuin Eternium, kuulette möykkäni missä ikinä olettekin.