Heavenly - Dust to Dust (2004)

Heavenlyn toinen levy Sign of the Winner oli lopulta ihan kelvollinen levy. Se kärsii siitä, että sillä ei ole omaa identiteettiä, vaan kaikki ominaisuudet, joilla levyä voisi kuvatava, pätevät noin kolmeentuhanteen bändiin. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Dust to Dust yrittää karistaa geneerisyyden ja tavanomaisuuden taakkaa harteiltaan luomalla kolmeen "lukuun" jaetun tarinan. Samalla Ben Sotto ja muut ranskalaiset melometallisankarit pudottavat pallon ja särkevät sen lattiaan: Dust to Dust on aivan liian pitkä, ja se yrittää kertoa suuren tarinan rikkinäisellä englannilla ja alle keskivertopowerin tasoisella lyriikalla. Kyllä, sanoin tuon: Heavenly'llä on keskiverrointa keskivertopowerbändiä huonommat lyriikat.

On aina huono idea kiinnittää kuulijan huomio asiaan, joka ei ole koskaan toiminut. Siitä huolimatta Dust to Dust yrittää kertoa tarinaa miehestä, joka muuttuu vampyyriksi ja joutuu elämään ikuisesti. Näin ainakin luin Wikipediasta, sillä levy itse ei sitä kerro. Lyriikat kärsivät samasta ongelmasta kuin esimerkiksi Ragen Soundchaser, eli sanoitukset ovat joko aivan liian spesifejä tai vähintään yhtä paljon liian yleismaailmallisia kertoakseen koherenttia tarinaa. Mitään draamankaarta ei tahdo löytyä, kun hahmolle ei löydy nimeä, tapahtumia ei kuvata ja lyriikka (jos tarinankerronta irrotetaan siitä) on näin ala-arvoista. Laitan alle ensimmäisen varsinaisen kappaleen, Evilin ensimmäisen säkeistön, ja annan sinun, rakas Lukija, tehdä loput johtopäätökset itse:

Running across the dark way
Bleeding but still alive
Carry the mark of demon
Suffering through the nigh
Is it the end when all is done
When soul climb in the sky
Fighting to carry on
on the other side of the life
there is no world
     -Evil

Mutta, tässä on twistini tänään: pidän Dust to Dustia yli seitsemänkymmenen minuutin kestostaan ja susipaskoista sanoituksistaan huolimatta kelpo levynä, Sign of the Winneriä parempana. Vaikka tulen harvoin kuunnelleekseni näin pitkän levyn loppuun, koska on tietty raja, minkä jälkeen geneerinen power metal ei ole enää viihdyttävää (ja se rajaa noin tunnin jälkeen vastaan), pidän kappaleista siihen asti. Erityisesti Evil, Lust for Life ja Illusion pt. II: The Call of the Wild ovat ilman mitään piruilua tai sivulauseita hyviä kappaleita. Se, että Sottolla ei ole mopo pysynyt hallussa levyä tehdessä, ei vie kuitenkaan levyin hyviltä hetkiltä merkitystä pois, ja mainitut kolme kappaletta ovat erinomaisia osoituksia siitä - jos ne kuuntelee ilman yritystä ymmärtää epäselvästi kerrottua tarinaa, ne ovat loistavia. Valitettavasti loppupuolella levy sortuu sietämättömän pitkiin kappaleisiin, joissa idea ja ajatus ei pysy yhtä hyvin matkassa kuin aiemmin, ja Miraclen ja Kingdom Comen kaltaiset eepokset ovat murtaa levyn selkärangan.

Silti Dust to Dust on power metal -fanille tutustumisen arvoinen kiekko. Sillä on vikansa, jotka kaikki kumpuavat samasta alkuperästä, eli Sotton suuruudenhulluudesta, mutta levy ansaitsee pyöräytyksen tai kaksi. Olen lukenut (kyllä, minäkin luen), että Dust to Dustia pidetään joissakin piireissä 2000-luvun power metal -klassikkona; tähän sanoisin sen, että kluttiklassikoksi siitä on ainesta, koska kuten kaikki kulttiklassikot, siinä on huomattavia vikoja, joihin oikein suhtautumalla kokonaisuudesta voi nauttia. Kyllähän Troll 2:sen voi katsoa, jos tietää mitä odottaa - sama pätee Heavenlyn lyriikoihin.