Iced Earth - The Glorious Burden (2004)

Vuosi 2001 oli traaginen monellakin tavalla, mutta erityisesti Yhdysvalloissa syyskuinen aamupäivä koettiin yhdeksi "kansakunnan" - kenties maailman - historian kauheuksista. Ainakin sellainen kuva on haluttu antaa; mitä oikeistokonservatiivimpi "jenkki" on kyseessä, sen suurempi kauhistus 9/11 oli ja on. Kolmetuhatta ihmistä kuoli terrori-iskussa, se on fakta, ja se on todella kauhistuttavaa - ei käy kieltäminen - mutta amerikanisaatiosta kertoo se, että kuinka paljon pahempia sotatoimia ja terroritekoja sivuutetaan kuukausittain länsimaisessa uutismediassa, koska ne eivät tapahdu Manhattanilla ruuhka-aikaan. En mene pidemmälle tähän aiheeseen (sivusin aihepiiriä W.A.S.P.in Dying for the World -tekstissä, myös), koska jossakin välissä saattaisin sanoa jotakin, mikä on väärin tai epäoikeudenmukaista - sen sijaan keskityn haukkumaan Jon Schafferin reaktiota siihen.

The Glorious Burden on pahimmalla mahdollisella tavalla historiaheviä: se on anglosentristä, yksinkertaistavaa, vahvasti väritettyä ja - mikä pahinta - täynnä nationalistista lippujen heiluttelua. Siis aivan järkyttävää, kaikin puolin. Schaffer kirjoittaa levyn lyriikkavihossa, että jos joku ei koe historiaa kiinnostavaksi, olisi tämän henkilön etsittävä parempi opettaja - kunhan eivät vain katsoisi Schafferin suuntaan, toivon vilpittömästi. The Glorious Burden on täynnä jenkkinationalismia kaikilla pahimmilla tavoilla - vaikka levyltä löytyy kolme kappaletta, jotka eivät suoranaisesti ole jenkkihistoriaa (Red Baron / Blue Maxista voimme kiistellä), niihin Schaffer hankki Matt Barlow'n (yhtyeestä lähteneen solistin, huom.huom.) sanoitusavuksi. Schaffer kun ei välitä muusta maailmasta, ei muiden maiden historiasta - U.S.A., U.S.A.! Kappaleista heittämällä pahin on balladi When the Eagle Cries - haluatko arvata, mistä kappale kertoo? Annan vinkin: musavideossa uusi solisti Tim "Ripper" Owens (tuo nykymelometallin kiertopalkinto) ja Schaffer veivaavat biisiä tippa linssissä, kun videokuva WTC-iskuista pyörii taustalla.

Sanoisin, että heitä The Glorious Burdenilla vesilintua, ellei levy päättyisi Iced Earthin parhaaseen sävellyskokonaisuuteen, Gettysburg 1863 -trilogiaan. Muu kappalemateriaali on unohdettavaa, B-luokan Schafferia, mutta taivas varjele kuinka kovaa päätöstrilogia potkiikaan perseelle. Pystyn jopa unohtamaan, että se on sotahistoriaa ihannoivat (samaa settiä kuin suomalaiset juntit, jotka kartottavat joukko-osastojen liikkeitä jatko- tai talvisodassa; täysin pintatason historiaa) sanoitukset, koska kappaleet ovat aivan huikeita. Kuten nimestä saattaa päätellä, noin puolituntia yhteensä kestävä kokonaisuus käy läpi Gettysburgin taistelun Yhdysvaltojen sisällissodassa (joka, lainatakseni muuan suomalaista sotahistorioitsijaa, oli amatöörien sota), ja jokainen kappale käy karkeiden yleispiirteiden kautta yhden taistelupäivän. Lyriikat ärsyttävät, toki, mutta ne musiikilliset oivallukset - oma suosikkini saattaa hyvinkin olla High Water Markin alun "tykistökeskitys" - peittoavat paskan historian.

Ostin levystä kahden CD:n version, ja suosittelen samaa: näin vältyt siltä, että joudut kuuntelemaan edeltävät 9-10 biisiä (versiosta riippuen) päästäksesi asiaan. Kahden levyn versiossa Gettysburg-trilogia on omalla kiekolla, jota voit sitten luukuttaa aivan huoletta - ajattele toista levyä täynnä bonusbiiseinä, niin olet oikeassa mielentilassa. Lisäksi, suosittelen erittäin vahvaa lähdekritiikkiä, vaikka se taitaa olla itsestäänselvyyskin: levy alkaa (kaikista maailman kappaleista) The Star-Spangled Bannerilla, Yhdysvaltojen kansallislaululla. Okei, niin alkaa Gettysburg-trilogiakin, mutta siinä on sentään joku pointti... vaikka vituttaahan se minua.

P.S. En tiedä mitään niin vaarallista ja vittumaista kuin nationalistinen historiankirjoitus. Kahta pahemmin ärsyttää kuinka sokeita monet ovat esimerkiksi kansanedustaja Immosen käyttämää "kansa" termiä kohtaan... puhumattakaan kaikista muista, vähän vähemmän itsestäänselvistä arvotuksista.