Kyllä ja ei: jos levyä kuuntelee death metalina, se on paskaa, oi kuinka onkin paskaa! Mutta sitä ei pidä kuunnella death metalina - siinä missä True Carnage vielä kuvitteli olevansa jotensakin vakavasti otettavaa (bah!) döödistä, Bringer of Blood on aitoa death 'n rollia, d-vireellä ja mahtavalla möreydellä vedettyä rokkia. Miten muuten on mahdollista selittää groovaava Amerika the Brutal tai oma suosikkini My Hatered? Ei, tämä ei ole death metalia, tämä on AC/DC:tä tuplabasareilla! Miksi siis kuvitella, että levy on susipaska döödiskiekko, kun se on lievästi ulosteelta haiskahtava rokkilevy örinällä?
Kappalemateriaali on heikkoa, korkeintaankin välttävää, ja molemmat kelvolliset kappaleet hukkuvat turhanpäiväisiin fillereihin - se, että alle kolmevarttinen levy voi tuntua tunnin mittaiselta, ei mairittele ketään. Bringer of Bloodia jaksaa puoleen väliin asti, mutta viimeistään Uglyn tiimoilla anteeksiantavin kuulija heittää toivon paremmista kappaleista nurkkaan. Aina siellä ja täällä on välähdyksiä sävellyksistä, jotka olisivat voineet olla - erityisesti Murdered in the Basementin tomikomppi ja Escape from the Graven fiilistely - mutta valitettavasti ne hukkuvat keskinkertaisiin riffeihin ja yleiseen välinpitämättömyyteen.
Välinpitämättömyys on paras termi kuvaamaan levyä; vain sen kautta suostun selittämään Barnesin lyriikat. Eivät ne koskaan ole olleet hyviä (eivätkä, näin uskon, tule koskaan olemaankaan), mutta silti keinotekoinen rankkuus a'la Murdered in the Basement (tässä on missattu tilaisuus tehdä kappaletrilogia: Murdered in the Living Room sekä tietenkin Murdered in the Attic päättämässä narratiivin) hävettää vilpittömästi. Se, että Barnes pitää säkeitä "murdered in the basement, blood stains on the wall / murdered in the basement, a hammer to the head" riittävän hyvinä öristä nauhalle, on välinpitämättömyyden inkarnaatio. Koko levy on täynnä typerää, täysin merkityksetöntä ja arvotonta lyriikkaa, joka ei ole kertaakaan hyvin kirjoitettua, tyystin vailla ainuttakaan hyvää kielikuvaa.
Kaikkea tätä kuitenkin voi ja pitää odottaa Six Feet Underilta, ja juuri siinä on yhtyeen viehätys: kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä, mutta yhtye on vilpitön (joskin välinpitämätön). Mieleen tulee iloinen sosiopaatti mukula, joka on valmis lyömään kaikkia ohikulkijoita lapiolla kasvoihin, mutta koska hän on niin iloinen, niin välitön toimissaan, hänelle ei voi vihoitella, vaan nenäverenvuoto valuu hymyn päälle. Jos tässä on mitään tolkkua. Tämän siitä saa, kun kirjoittaa kolme blogitekstiä samana päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti