Finntroll - Nattfödd (2004)

Finntroll on jäänyt minulle etäiseksi yhtyeeksi, koska peikkohumppa ei ole koskaan oikein napannut mukaansa. Se tuntuu liian kikkailulta, gimmickiltä, jonka yli sävellykset eivät kykene kurottamaan. Aiemmin käsittelemäni Jaktens tid oli juuri tällainen levy: ihan hyvä perusidea, mutta liikaa peikkohumppamaisuutta, liikaa finntrollia ollakseen hyvää musiikkia. Nattfödd on parempi levy kaikilla mittareilla kuin edeltäjänsä, ja toisinaan ehdin jopa unohtaa, että tämähän on Finntrollia. Minulle se on huomattava plussa, sillä sammalmättäillä pomppivat karvapehkot tuntuvat liian tavanomaiselta idealta suomalaisessa korvessa kasvaneelle allekirjoittaneelle, että voisin hyväksyä peikkohumppahevin konspeti huumorilla. (Kyllä, tämä oli yritykseni kirjoittaa vitsi. Ei tule Peuran pojasta koomikkoa.)

Nattfödd on Finntrollia. Siinä on kaikki, oikeasti. Se kuulostaa Finntrollilta, mutta aina kun se ei kuulosta Finntrollilta, osio päättyy ja palataan takapotkuhaitarimelodioihin ja ruåtsiksi kirottuihin kristittyihin. Peikot valtaavat maailman ja niin edelleen - hulvatonta, jos se ei olisi Suomessa poliittinen realiteetti. (Ei, en lopeta persujen rinnastamista peikkoihin, en koskaan.)

Levyn - ja samalla koko yhtyeen - tunnetuin kappale on Trollhammaren, jonka täytyy olla oma suosikkini yhtyeen diskografiasta, samalla. Näin hyvin olen perehtynyt yhtyeeseen, haha. No, ei voi mitään, koska koukuttava kappalehan se on, ja täytyy olla täysin paatunut kyynikko ollakseen huutamatta kertosäettä mukana. Kappaleeseen liittyy muuan (muka?)hauska muisto lukion viimeisen ruotsin kurssin kokeesta. Koe oli suullinen, joka pohjautui A4-lapulliseen kuvia. Minä ja kaverini (tsau, Pimu), joka oli aivan yhtä surkea ruotsissa kuin minä, pudistelimme ääneti päitämme, kun yritimme kuumeisesti keksiä jotakin sanottavaa. Keskustelun piti kestää vartin; meillä loppui sanottava ja sanavarasto kahdessa minuutissa. Änkytimme menemään yksinkertaisia lauseita, joista paremmin kieltä taitava henkilö olisi voinut puhua viikkoja, mutta me jäimme toteamaan eriasioiden nimiä. Epätoivon vimmalla osoitin kuvaa kitarasta ja sanoin: "Det äär min qittaar. Det nammet äär Trollhammaren." Kyllähän sille naurettiin - etenkin sen jälkeen, kun sain kokeesta vitosen ja kaverini nelosen. Uskon tänäkin päivänä, että pääsin kokeesta läpi Trollhammarenilla.

Nattföddia kuuntelee, vaikka en vieläkään ole innoissani Finntrollista. Monille tämä on folkkia parhaillaan, mutta itse tyydyn mieluummin vaikkapa Ensiferumin Ironiin hienovaraiseen kansanmusiikkiin tai Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes -tyyliseen implisiittiseen kansallisromantiikkaan, jos saan valita.